Päiväkirjasta 03.08.2009

3.8.09 Ajatuksia, pesua ja säilöntää

Aamullakin vaaka näyttää saman 70,3 kg. Aamun mietiskelyteksti: ”Minun vastaukseni on rakastaa kaikkia hänen lapsiaan palvelemalla ja esimerkin voimalla. Pyydän Jumalalta apua, että voisin vastata Hänen rakkauteensa minua kohtaan rakastamalla muita ihmisiä.” Tavoitan tekstin ilmaiseman asenteen elämää ja ihmisiä kohtaan, ja samalla sen hyödyllisyyden omalle mielenterveydelle ja elämänlaadulle.

Pystyn hyväksymään tuon tekstin asenteen vaikka Jumala sana on kirjoitettu isolla kuten uskonnollisessa jumalakäsityksessä. Minun kulttuuri- ja kasvatustaustani mukainen jumala on lutherilais-kristillinen. Aikuistuttuani, opiskeltuani ja maailmankatsomukseni muotoutuessa uudelleen olen asteittain etääntynyt taustastani ja käsitykseni jumalasta on muuttunut. Oikeastaan se on jatkuvassa muutoksen tilassa, joka alkoi jo 1960-luvulla Karjaalla Sisun autotehtaan aikoina, kun erosin kirkosta.

Pidän Raamattua merkittävänä ihmisen kulttuurista, henkistä ja hengellisen elämän perintöä välittävänä teoksena vaikka en jaksa tutkiakaan sitä. Äskettäin lukemani Vesa Mannisen Tyydytys ja Tyytymys teos (ks. 30.6.09) ravistelee viimeisessä luvussaan opittua käsitystä Jeesuksesta. Se, että Jeesus syntyi ja Marille, joka eli yhdessä Josefin kanssa, ulkopuolisesta suhteesta mieheen, josta tuli Jeesuksen todellinen fysiologinen isä, muodosti lähtökohdan Jeesuksen isäsuhteen traumatisoitumiselle minkä ilmentymistä eri vaiheineen Manninen tulkitsee Raamatun pohjalta. Barack Obaman isätarinassa on samoja traumaattisia piirteitä hyvin selvästi kuten myös hänen esiintymisessään.

Tietysti kysymykseen elämän perimmäisistä totuuksista sisältyy paljon muutakin kuin yhden nisäkäslajin (homo sapiens) yksilöllisen olemassaolon psyykkisen ja fyysisen turvallisuuden perustaksi luomat uskomusrakenteet. Ihminen tietää kuolevansa, mutta ei tiedä lajinsa tulevaisuutta, kohtaloa, jos niin voi sanoa. Ihminen on maapallolla muiden lajien yläpuolella, käyttää muita hyväkseen ja hyödyntää koko maapallon resursseja. Ihminen on ekspansiivinen, laajentumishaluinen, pyrkien omalta planeetalta tuntemansa avaruuden muille planeetoille.

Kysymys kuuluu jatkuuko ihmisen historia maapallon fyysiset rajat ylittävässä kosmologisessa historiallisuudessa vai tuhoutuuko lajimme kuten monen muutkin lajit planeettamme omien luonnonlakien mukaan? Se siitä tällä kertaa.

Tuntuu, ettei enää tarvi mennä hillaan. Käyn kaupalla ostamassa hillosokeria pari pakettia noiden viimeisten säilömiseksi. Istahdan kaupan takahuoneessa kahville ja jututan Anjaa, joka on käynyt Vepen kanssa Pajalan puolella Lumivaarassa saakka hillassa. Sieltä on löytynytkin lakkaa paremmin kuin täkäläisiltä hillajängiltä. Meinasin minäkin käväistä kangoslaisten hillapaikoilla jossakin Tervavuoman seudulla eli ”hillakeisari” Nykäisen hillamailla. Jäi käymättä, kun sain kuin sainkin kerätyksi tarpeellisen määrän näiltä kulmilta. Anjaa kuunnellessa tuntuu, että päivittäin kokoamani hillamäärä on aivan vertailukelpoinen.

Tuli hellepäivä. Laitan pienemmän ämpärin hillat pakasterasioihin ulkona auringossa. Suuremman ämpärin hilloista osan kuumennan sisällä kattilassa hilloksi ja toisen osan laitan ulkona pakasterasioihin. Pakastekaapin iso laatikko täyttyy lakasta. Jostain syystä pakastinta ei saa säädettyä – 25 asteesta pienemmäksi senkään jälkeen, kun pakastin oli pois päältä.

Hillahomman jälkeen siirrän peräkärryn vesipaikalle ja pesen ja huollan veneen. Pesen auton pesuaineella ja harjalla. Keula on niin pahoin itikoiden tahrima, ettei lika irtoa vähääkään. Palloilen alastomana koko päivän. Itikoita ei ole kuin vasta illemmalla saunan aikaa. Ajatukset kääntyvät jo Tampereelle Anun ja Markon häihin. Tuntuu, ettei enää kerkeä Aarreakoskelle perhostelemaan. Pitäisi siivota ja valmistella lähtöä ja lähteä keskiviikkona viimeistään.

Kumma- ja Könkämäenon taimenet

12.7.09 Kummaenolle

Kaverini Reijo ja Risto ovat lähtövalmiina saapuessani Opelilla venettä perässä vetäen. Veneen tulppa on tietysti unohtunut. Palaan hakemaan sitä. Reijo lähtee vetämään venettä huoltoasemalle, jossa tapaamme myös Kemistä saapuvan Matin. Kahviautomaatista hörpätty kahvi ei vielä tunnelmaa kummemmin nostata. Matin tapaaminen pitkän talven jälkeen tuo muistoja edelliseltä reissulta Hietajoelle.

Matka jatkuu Kaaresuvantoon. Syömme Suomen puolella ja haemme Ruotsin Statoililta Kiirunan luvat. Ostan hyttyssuojalakin ja sadeviitan. Kauppiasrouva kertoilee kuinka kesä on ollut kylmä ja sään lämmittyä on tullut äkisti itikoita. Kysyn Astrid Utsin voinnista ja onko häntä näkynyt Karesuvannossa. Rouva sanoo, että Astrid on tällä viikolla Mertajärven markkinoilla, mutta tulee sitten Karesuvandon markkinoille.

Keinovuopion riippusilta.

Tapasin Astridin viimeksi Pajalan markkinoilla myymässä kirjojaan. Havahdun ajatuksistani, kun kaverit huutelevat ovella. Olen kolmatta kertaa menossa Yläperälle tässä kokoonpanossa. Juttua riittää muustakin kuin kalastuksesta aina Ropinpirtille asti. Juomme munkkikahvit ja Reijo jättää perinteiseen tapaan puunipun. Emäntä itse ei ole paikalla, vaan äitinsä näköinen tytär.
 Saavuttuamme Peeraan laskemme veneen Keinovuopion riippusillankorvassa. Ryhmitymme lähtökuvaan ja sitten pruksutamme Reijon ikivanhalla Yamahalla Taatsajärvelle. Kilpisjärven alapuolinen reitti Peerasta Kiellijärven, erinäisten vuopioiden ja Taatsajärven kautta Kummavuopioon on varsin erikoinen ja mielenkiintoinen. Kiellijärven Könkämänsaaren oikaiseva kapea väylä kulkee ”viidakossa.” Apinat vaan istuvat veneessä eivätkä hypi läpäisemättömässä pajukossa.

Kummavuopion kenttää

Kummaeno laskee melko ovelasti Taatsajärveen, ettei joen suuta helposti huomaakaan. Ajettuamme tovin mutkittelevaa suvantoa saavumme joen ylittävän riippusillan luo, jonka molemmin puolin on ikivanha Kummavuopion asumiskenttä. Veneeseen näkyy ainakin yksi asutun näköinen talo. Kummavuopiosta on Keinovuopioon autolla ajettava paikallistie, joka on erillään muusta tieverkosta. Kummaeno mutkittelee tästä eteenpäin jatkuvana suvantona Harakkakoskelle asti.

Harakkakosken alla rantaudumme ja Reijo vetää Matin avustamana venettä ylös koskea. Nousen joen törmälle kuvaamaan edessä siintäviä lumisia tuntureita ja veneen kuljetusta koskessa. Seuraava koski on kilometrin päässä Kaarinasvaaran kohdalla. Siitä ylös noustuamme kaverini heittelevät virveliä hiukan. En viitsi avata rinkan sivulle pakattuja vapojani, vaan seuraan tilannetta. Matti vetää kolmikiloisen hauen. Reijon veikkaus ensimmäisestä kalasta osuu kohdalleen.

Näkymä Harakkakoskelta ylöspäin.

 Alapuolelta nousee kolmen hengen porukka veneellä. He jättävät veneensä kosken alle, kantavat tavaransa toiseen veneeseen, jolla jatkavat heti matkaansa. Kyseessä on Kummavuopiosta venekuljetuksia järjestävä matkailuyrittäjä. Hänellä on kolmen veneen ketju koskien ohi kuljettamiseen. Nilsivaaraa lähestyessämme rannat muuttuvat hietikkoisiksi. Erään avaran hietikkoisen kaarteen jälkeen hiekkatörmän alapuolella siiat maikkuvat pinnassa. Kaikilla ilmestyvät vavat esille. Siiat väistelevät meitä eivätkä ota vieheisiin, mutta eivät lopeta pintomistakaan. 

 Sitten Reijo ja Risto lähtevät laittamaan asentoa ylemmäs, kun jään Matin kanssa yrittämään siikoja rannalta perhoilla. Paikka osoittautuu ”perhomiehen painajaiseksi.” Siiat syövä pinnasta ahkerasti jotakin tiettyä itikkaa, josta ei saa silmällä selvää. Ilma on täynnään ainakin sääskiä ja veden kalvolta kuoriutuu itikoita lisää. 

Tarjoamme perus Klinkhämereistä alkaen kaikkein pienimpiin pintaperhoihin ja siltä väliltä, mutta mikään ei kelpaa. Epätoivoissani kokeilen paria vanhaa muurahaisjäljitelmääkin, josta ei seuraa muuta kuin, että menetän molemmat takaheitoissa Kummaenon törmään. Siiat vaan muljahtelevat pinnassa; toisinaan oikein pyrstöt pystyssä! Välillä ne väistävät perhosiiman piiskaa kauemmaksi, mutta eivät häivy alueelta minnekään. Risto tulee sitten noutamaan meidät siikapaikalta, jonka arvoitus jää vaivaamaan mieltä loppukesäksi.

 Rantaudumme Reijon valitseman asentopaikan luo Oagguvarrin alapuolelle. Saatuamme teltat ja laavun pystyyn haukkaamme jotain. Kahvit hörpättyäni käyn uittamassa perhoa leirin alapuolella, mutta tuloksetta. Karttaa katseltuamme päätämme lähteä huomenna Oagguvarrin taakse Oaggujávrille. Puolen yön jälkeen menen makuupussiin jo mielelläni, mutta unen tulo on vaikeaa.

13.7.09 Oaggujávri

Nuoruus on kaukana tästäkin aamusta telttayön jälkeen. Viitisentoista vuotta nuorempi Reijo häärii tulipaikalla vikkelänä kuten aina, minkä takia tunnen itseni luuseriksi. Milloinka kerkeän laittaa tulet ja aamukahvit ennen kuin muut ovat jalkeilla? Oikoilen jalkojani ja käsiäni. Käppäilen lähimpään puskaan kuselle ja ihmettelen kankeaa heräämistäni. Onneksi Mattikaan ei hötkyile eikä Reijo ryntää heti liikkeelle. Evästä löytyy pressun alta jokaiselle. Enpä jaksa hätäillä, mutta kohta ”soon lähön aika.”

Mutta onpa härski tämä porukan nuorimmainen, kun nappaa minun jakkaran allensa ko vähäkin persettä nostan. ”Älä sie vie minu ainuaa ylellisyyttä jonka mie ole freistanu reisuile mukhan ottaa.” No, lähemmä kuiten varttia vaille kymmenen Reijo, Risto ja minä könyähmää Oagguvarrin oikeaa kuvetta etheenkäsin. Matti ei lähe porukhan. Se jää tähän joelle kalhan. Oon saanu vissiin tarpheksen aiemila reisuila jutaamisesta. 

Voimillehan tuo ottaa vaaran kalteva pusikkoinen rinne nytkin, mitä ylemmäs nousemme.  Reijon ehdottama reitti olisi ollut varmaan helpompi kuin tämä, jota minun mieliksi etenemme. Kuntosalikäynnit auttavat jyrkissäkin nousuissa. Jaloissa on voimaa, mutta aerobinen kunto joutuu koetukselle. Luulin sen olevan paremman.

Näkymä Kummaenolle Oagguvarrilta.

Pysähdymme huilaamaan ja kuvaamaan paikoin runsasta kasvistoa kuten kulleroiden kukintaa. Ylempää laelta kuvaan Pältsan lumisia tuntureita sekä Kilpisjärven suunnan maisemia.

Oaggujávrin puoleinen loivempi rinne ja kielas tuntuu pitkältä.  Reijo laukkoo tapansa mukaan keulilla ja saa ensimmäisenä vieheensä Oaggujávriltä lähtevässä purossa olevan nivan alapuoliseen suvantoon.

Taimenhan sieltä lentää rannalle ennen kuin Riston kanssa olemme lähelläkään puroa. Tämä on selvästi vilkulla heitettävä paikka, totean. Asetun Reijon alapuolelle, jossa suvanto levenee lammeksi. Kiinnitän uuden avokelani ja valitsen mustan vihreäpilkkuisen Mepsin kolmosen vieheeksi. Toisella heitolla minullakin on taimen koukussa ja kohta rannalla paremmissa turvissa.

Mistähän tuo outo kiihkoakin hipova jännitys leviää jäntereisiin aina taimenen kanssa? Se ei tule harrin eikä pikkurautujen kanssa, puhumattakaan tavallisimmista kaloista. Vaikka tämäkään yksilö ei ole suuren suuri, tuskin 35 cm, on siinä sitä taimenen taikaa, jota varsinkin kesän ensimmäinen avovesien taimen aikaansaa.

Seuraavan tammukan päästän, mutta sitä seuraava on nielaissut kaikki kolme koukkua kitaansa eikä selviydy siitä. Nakkelen Mepsiä lampareen koko alalta, mutta paria näykkäisyä lukuunottamatta ei enää tapahdu muuta. Reijo ja Risto nousevat puron suunnassa ylös Oaggujávrin rantaan; minä kuljen puron vartta alaspäin. Tulen kohtaan, jossa puro levenee taas pikku lammikoksi, josta vesi taittuu kiviseen kuohuvaan laskuun ties kuinka pitkälle.

Paikka on kaunis. Mutta kaunis paikka ei ole aina ottipaikka. Mietin voisinko vain istua ja nauttia olemassaolosta. Eihän siitä mitään tule. Pakko on tehdä muutama heitto, mutta kalaa ei tule. Siirryn lammen alapuolelta lähtevän puron niskalle, jossa syön välipalan, lepään ja ihastelen Pältsan suunnan maisemia. Lampareen pinta edessäni maikkuu. Mitähän mahtanevat olla? – ajattelen. Heitän vilkun huomaten pienten kalojen seurailevan ja näykkivän. Saan taimenen, johon lopetan tällä kertaa. Perhovapa olisi voinut olla tässä mukava. En rupea kuitenkaan sitomaan perhoja kulppoon haspelivavalla heitettäväksi.

Palaan puronvartta takaisin välillä heitellen. Äskeinen paikka taisi tyhjetä? Tulen Oaggujávrin rantaan, jossa Risto istuu tulilla puron toisella puolen. Ylitän puron ensimmäisestä mahdollisesta paikasta. Reijo heittelee virveliä. Kaloja käy pinnassa täälläkin. Paistan makkarasiivun ja vuolen kuivalihaa ruisleivän vahvikkeeksi. Annan Ristolle laastaria hiertymien hoitamiseen. Poika laittaa lisäsukkia jalkaan, etteivät saappaat olisi liian löysällä. Risto, joka on ollut mukana pikku pojasta lähtien, ei ole koskaan valittanut reissuillamme eikä valita nytkään.

Mietin homman jatkoa. Tekee mieli jatkaa äskeistä puroa alaspäin Oagguvielbmalle, mutta pitäisi tämä melko iso järvikin tutkia. Mitä nuo pinnassa käyvät kalat ovat ja mitä on syvemmällä? Ranta näyttää putoavan paikoin syvälle. Löydän tulipaikan läheltä laudanpätkän ja rannalta kärpäsentoukkarasian, joten täällä on käyty pilkillä viime talvena. Järvi saattaa olla myös paikallisten asukkaiden verkkokalastuspaikka talvisin. Siikaa ainakin luulisi löytyvän eikä rautukaan ole mahdoton tässä korkeudessa.

Nyt emme saa järvestä näytille ainuttakaan kalaa. Reijolla on kerran jokin pienehkö kala, joka irtoaa ennen kuin näemme sen. Eikö syönti ole kohdallaan vai ovatko pyyntivälineemme väärät? Oaggujávrin yläpäässä, jonne kävelemme, on pienempi järvi, jonka kautta vielä ylempänä olevien pikkujärvien vedet laskevat Oaggujávriin. Tarkistamme tämän nimettömän järven ennen asennolle paluuta.

Oagguvarrilta Pältsalle katsellen.

Sitten sattuu haaveri, jota olen aina pelännyt. Pikkupuron varrella astun oikean jalan näkymättömään syvään koloon kaatuen jalan päälle. Oikea polvi kiertyy ja siihen sattuu. Järveä kohden kävellessä polvi on arka ja kävelen varoen. Joutsenpari nousee lentoon edestämme säikäyttäen. Jalkaa vihloo. Pikkujärvi on matala. Se on hyvä joutsenlampi, mutta ei kalapaikka. Teen tulet. Reijo on järvestä lähtevällä purolla, jossa on tammukoita. Sankassa pusikossa on ollut vaikea kalastaa, sanoo Reijo purolta palattuaan.

Makailemme tulilla reilun tunnin nokkaunta tapaillen. Itikka-armeija tunkeutuu varvukossa hyttyssuojan ja ihon väliin. Ja jälki on pahempaa kuin se olisi ollut ilman hyttyssuojaa. Palaamme takaisin toista reittiä, joka on lopussa jyrkempi, mutta tuntia nopeampi aamullista reittiä. Oikea polvi kipeänä tulen alas riskillä jyrkät pudotukset. Vaaran loivan alaosan koivikossa kukkii komeat kentät kulleroita ja kurjenpolvia.  Puhelen Risto kanssa loppumatkasta hänen kouluasioitaan.   
              

Oaggujávriltä palattuamme huollan kamppeeni ja itseni vetäytyen telttaan lepäämään. Polven vammautumisen vakavuus selvinnee paremmin aamulla nukutun yön jälkeen. Kavereilla riittää virtaa vielä yölläkin. Järveltä palattuamme Reijo toimii kunnon sissin tapaan: tee ruokaa aina kun on tilaisuus. Syötyään muusit jauhelihahöystöllä porukka lähti yökalaan. Reijo lähti nousemaan Kummaenosta käsin Oaggujávrin puroa Oagguvielbmaan. Risto meni Matin mukaan perhostamaan siikoja eilisestä paikasta. Torkahtelen, mutta on vaikea saada unta elimistön käydessä ylikierroksilla.

14.7.09 Paluu Kummaenolta

Aamusella alkaa tuntua, että tämän asennon paikat tulivat katsotuiksi. Matti ja Risto eivät olleet saaneet yöllä ainuttakaan siikaa, ei edes näytekappaletta. Siiat olivat maikkuneet ja muljahdelleet pinnassa pyrstöä heilutellen kuten tulomatkallakin. Sitä ihmettelemme, ettei Matin monipuolisesta perhokokoelmasta, josta suurin osa on itse sidottuja, löytynyt ainuttakaan näille siioille kelpaavaa. Myöhemmin hyvä kalakaverini, Kullervo arveli, että niille olisi pitänyt tarjota pieniä valkoisia perhoja.

Oaggujávrin puro oli ollut hiekkapohjainen ja siinä on mitä parhaimpia tammukoille sopivia monttuja. Olosuhteet olivat olleet suotuisat, mutta ainuttakaan kalaa ei Reijo ollut tavoittanut. Vaihtoehdot asentopaikan vaihtamiseen ovat vähäiset varsinkin huomioiden sen, ettei kinttuni taida kestää rinkkavaellusta. Matti ilmoitti jo reissulle lähdettäessä, ettei suostu painamaan ”kieli vyön alla” kuten parilla edellisellä reissulla. Koska enää ei päästä veneellä ylöspäin väylän muuttuessa entistä kivisemmäksi, olisi kävely Pälsästugalle liikaa niin Matille kuin minulle.

Päätämme palata alas Könkämäenolle. Puramme asentomme rauhallisen kiireettömästi. Oikea polvi reagoi kivulla tärähdyksiin ja vääntyviin liikkeisiin, joita perusliikkuminenkin aiheuttaa. Sitten istumme taas kaikki veneessä vieheitä silloin tällöin perässä vetäen ja Reijon pitäessä Yamahalla sopivaa vauhtia. Törmäpääskyt kisaavat enon hiekkatörmillä. Sää lämpenee. Istumme paidatta kihisevässä helteessä Nilsivaaran koskelle saakka. Pojat heittelevät vilkkujaan kosken niskalla. Reijolle tarttuukin pari kolme taimenta vastarannan putamista. Kuvaan kasveja ja lepäilen koskella kunnes vene on uitettu alas.
Laskemme Harakkakosken alapuolelle tulistelemaan. Keitän nokipannukahvit ja kypsennän tikussa Reijon Lottoon koskesta erehtyneen taimenen. Täällä enon alkupään koskissa näyttää olevan pientä taimenta, jonka ronkkimista en koe mielekkääksi enkä viitsi avata vapojani. Kummavuopiota lähestyessämme taivaalle kertyy tummia pilvimassoja. Kilpisjärven alapuoliselle Taatsajärvelle päästyämme alkaa tihuuttaa. Sateen tasaisesti kiihtyessä on vedettävä sadevaatteet päälle. Karesuvannosta ostamani sadeviitta on jotenkin omituinen pukea ja pitää. Sade jatkuu tauoten välillä. Tämä ”kaaresuvantolainen rokki” roikkuu päälläni pitkin päivää ja vielä illalla ja yölläkin Peerakosken pusikoissa.

Rantauduttuamme Kummavuopioon kannamme tavarat autoon, mutta jätämme veneen rantaan. Käymme noutamassa Kilpisjärveltä luvat Könkämäenoon ja lisäämme löpöä Yamahan tankkiin. Istahdamme uuden ostoskeskusrumiluksen yhteyteen rakennetun toisen kerroksen ravintolan ulkoterassin baarijakkaroille nauttimaan kahvista ja maisemista. Pältsa pällistelee lumisine rinteineen suoraan edessä Norjan puolen tuntureiden kanssa.

Muovituolimaisema Kilpisjärveltä.

Muoviset baarijakkarat ja pöydät ovat outoja tässä ympäristössä. Kilpisjärvi on muuttunut lopullisesti massaturismin markkinahulapalooksi, jossa luonto ja maisema ovat vain kehyksinä mielikuville. Aitoja elämyksiä voi saavuttaa vain vaivojen ja vastusten kautta, maan tasalta, nokka turvetta kyntäen. Norskit painavat muskeliautoillaan lujaa. Herra varjele, ettei Pätikän kohdalla humalassa hoiperrellut saamelaismummo jää heidän alleen kuten kätkäsuvantolainen venemestari. Hän, joka kerkesi tekemään minullekin veneen Väylän soutuun.

Lupia emme saa Luontokeskuksesta koska maa- ja metsätalousministeriön virka-aika on päättynyt. Vanha Retkeilykeskus neuvoo hakemaan lupaa netistä. Ajamme kuitenkin Peeraan TUL:n lomakeskukseen, josta saamme luvat Könkämälle. Mutta missä sitten yöpyisimme? Sateen ja muun vaivannäön takia telttojen pystytys ei tunnu järkevältä. Reijo soittaa Ropinsalmen tutulle rouvalle ja varaa mökin.

Siirrämme Matin Skodan Pousujärvelle palaten Reijon Nissanilla Keinovuopioon. Lähdemme siitä veneellä alaspäin Peerakoskelle tarkoituksena laskea vene alas kalastellen ja ajaa lopuksi Pousujärvelle Matin auton luo. Alun suvantopätkä Peerajärven Saivon kohdilla on aneemisen näköistä, josta tuloksena on vain pakollinen hauki. Se ei ole yhtä komea kuin äsken veneellä palatessamme Matin Könkämänsaaren ”viidakkojoesta” saama tai minun Taatsajärvestä vaaran kupeelta roimaisema, joka taitaa yhä olla reissun suurin.

14.7.09 Peerasta Pousujärvelle

Peerakosken niskalla kauhistun sen kivisyyttä ja rankkoja kuohuja. On pörröä lähteä laskemaan venettä alas ja sanonkin sen pojille. Reijo aikoo kuitenkin mennä Suomen puolelta veneen kanssa ja saa Matin suostumaan kaveriksi. Minä jään Ruotsinpuolen rannalle Riston, virvelin, reppuni ja laukkuni kanssa. Rantaryteikkö on sankka ja sateen läpeensä kastelema. Sadeviitasta ei ole juuri apua. Silmäilen sopivia monttuja ja putamia, joista voisi koettaa. Jätän heti perhon pois laskuista koska vähänkään otettavan kokoinen kala ei perhossa pysy tuossa virrassa.

Laitan uuteen haspelvapaani mustan vihreäpilkkuisen Mepsin kolmosen, josta on tullut ”uskonkappaleeni” erään tunturipuron hirmutaimenen jälkeen. Uskoni ei ole kuitenkaan tällä kertaa kovin vahva edes tämän vieheen kanssa äskeisen Kummaenon lievän pettymyksen jälkeen. Muutenkin kalastusinto on ollut tavallista laimeampaa koko alkukesän. Mietinkin, että pitäisikö tästä jotenkin huolestua.

Risto on häipynyt näköpiiristäni alemmas. Jatkan hänen peräänsä märkiä oksia väistellen. Pusikossa housuni kastuvat läpimäriksi. Ohitan Riston, joka saa juuri mukavan kokoisen taimenen Reijon huudellessa neuvoja Suomen puolelta Könkämää.

Pysähdyn paikkaa, jossa Peerakoski kuohuu Suomen puolella voimakkaasti kivipaasien välistä. Epäilen saavatko kaverini tuotua veneeni ehjänä tuosta? Tällä puolella on matalaa kivistä virtaa, jonka alapuolelle haarautuu päävirrasta sivuvirta leikaten rannassa tähän eteeni. Heitän Mepsin virtaan antaen veden viedä sitä rannan pusikoiden vieressä kunnes alan kelata. Silloin iskee! Kala sätkyttelee niin että vapa tärisee. Tässähän on enemmän ytyä kuin Oaggujávrin purolammikoiden taimenissa.

Ohjaan kalan virrasta eteeni pieneen akanvirran tapaiseen, mistä se yrittää pujahtaa risujen sekaan. Se on taimen. Saan sen esille ennen kuin se ehtii sotkeutua risuihin. Nykäisen taimenen rannalle ja käteni alkavat täristä. Ne tärisevät yhä taimenta puhdistaessani. Saan toisen taimenen samasta paikasta ja syketaso jatkuu korkeana. Etenen seuraavaan paikkaan melkeinpä ryntäillen.

Edessä on könkämän tapainen kuohu ja heti sen alla puolellani on kaksi isoa kiveä, joista jälkimmäinen lähellä rantaa. Kiven ja rannan välissä on syvä monttu, johon ryöppyää vettä ylemmän kiven ohjaamana. Suomen puolen rannalla liikuskelee pari maastopukuista ukkoa, jotka seuraavat liikkeitäni. Seison rannalla kalliopaaden päällä paikkaa tutkaillen. Vilkkua ei tarvitse juuri heittää putamaan, vaan voin pudotan sen sinne. Pintavirran vietyä Mepsiä mukanaan kelaan varovasti. Viehe ajautuu melkein rantaan kiinni. Ohjaan vavan kärjellä ulommas, jolloin tömähtää.

Taimen hyppää välittömästi virran imuun. Vedän sen sieltä väkisin ja kiskaisen rannalle. Taimen irtoaa koukuista juuri ennen rantaa pudoten pajujen läpi takaisin putamaan. Olisiko pitänyt nostaa vavalla veden imusta pintaan ja kelata vauhdilla pintaa myöten? – mietin harmissani. Rauhoitan putaman. Heitän ylemmäs könkämän yläpuolella taittuvaan pieneen peiliin. Vieheen osuessa kohtaan, jossa vesi alkaa taittua, siihen isketään aiempaa lujemmin. Taimen loikkaa ilmassa pari kertaa kunnes saan sen pintaa pitkin kelatuksi rannan kiviseen matalaan.

Taimen on kookkaampi. Minun on pakko vetäistä se vavalla kivikkoisesta virrasta, jossa ei voi väsytellä. Taimen mätkähtää melkein jalkoihin irroten heti koukuista. Ryntään käsiksi ja heitän ulommaksi. Otan kalasakset taas laukustani. Tämäpä tuntuu mukavalta. Vastarannan ukot katselavat touhujani ja tupakoivat. Minusta tuntuu, että olen Könkämäenon paras taimenenkalastaja enkä huomaa kuinka itikat syövän sääskiverkon ja paidankauluksen välissä paljasta kaulaa. Reijo kulkee vastarannalla. Vene on edelleen ylempänä.

Risto menee ohitseni alaspäin. Lähden perään. Jään kohtaan, josta näkyy Peerakosken loppupää. Pari pientä taimenta käy kiinni keskeltä matalasta peilistä. Toinen irtoaa ja toisen päästän takaisin. Siirryn alemmas. Risto on asettunut kosken viimeisen kuohun kohdalle hyvältä näyttävään paikkaan. Saan pari taimenta, joista toisen laitan pussiin. Suomen puolella liikkuu lisää vihreäpukuisia ukkoja. Onneksi olen tällä puolen. Täällä ei ole tietä eikä kalasteta yhtä paljon kuin Suomen puolella.

Taimenen keskikoko ei ole kuitenkaan niin suuri kuin se voisi tällaisessa paikassa olla. Arvelen, että ne kiskotaan ylös heti, kun haarakoukut niiden suuhun mahtuvat. Virvelimiehiä liikkuu kesällä tien ja joen välissä niin, että pusikot ryskävät. Kaltaisiani paksuja äijäntumppuja ovat, mutta joukossa liuhottaa kapoisia nuorukaisia viimeisen päälle perhovehkein. Lammaskoskella heitä on eniten.

Vesi kaartuu alempana suvantoon ja tällä puolen rannan kalliotöyrästä vasten. Risto on siirtynyt sinne heitellen vesirajassa. Palaan ylemmäs katsomaan mikä on veneen tilanne. Matti ja Reijo tuovat sitä kalliopaasien kuohuissa. Matti on kastunut. Molemmat lepäävät. Kävelen Peerakosken alkuun, josta tulen hiljaa alas aiempia paikkoja uudelleen ronkkien. Saavun pari taimenta rikkaampana Riston luo töyrään alle. Risto sanoo suuren taimenen päässeen. Sitähän pitää minunkin yrittää. Heittelen pitkiä heittoja myötä- ja vastavirtaan ja sitten kalliopaasin alla maikkuvien kalojen joukkoon. Ovatkohan siikoja? Mitään ei tapahdu enkä jaksa kaivaa perhojakaan esille. Paikalle ilmestyy kolme miestä perho- ja haspelvälineillä. Juttelevat Riston kanssa. Liityn seuraan. Kaverit ovat juuri tulleet eivätkä ole vielä aloittaneetkaan. Kyselevät mitä kaloja olemme saaneet ja muistakin kokemuksistamme. Sitten Matti ja Reijo saapuvat veneen kanssa.

Sukkia kuivatellen.

Veneen tuonti on ottanut koville varsinkin Matille, joka on likomärkä. Rantaudumme alemmas ja teemme tulet vaivaiskoivu metsikköön. Ristiin ladotut märät koivupölikät palavat kuumasti, kun tuli saadaan ensin palamaan ja lämpö nousemaan. Ristikkoladonnasta tulee ylöspäin johtava hormi, jossa syntyy palamista voimistava veto. Kuivattelen sukkiani. Tulen teko on aina tärkeää, kun on kastunut vaikka olisi kuinka väsynyt. Haukkaan kuivalihaa ja juomme nokipannukahvit. On kesäinen yö. Aurinko punertaa pohjoisesta Könkämästä nousevan usvan läpi.

Lähdemme vaatteet höyryten tulilta Pousujärveä kohden. Ajan Riston kanssa veneen sillan pieleen valmistellen sitä nostoa varten sillä aikaa, kun Reijo ja Matti noutavat Skodan ja peräkärryn Peerasta. Heidän palattua nostamme veneen kärryille. Yösumun liepeet leijuvat rannoilla. Ajamme aamuyön kajossa Ropinsalmen mökeille. Liikenne on hiljentynyt ja ihmiset nukkuvat. Parkkeeraamme kalustomme mökki numero viiden luo. Omakin liikkumisemme loppuu. Hiljaisuus ja yökylmä hiipivät vaivaiskoivujen sikermistä kangistuvaan mieleeni ja jäseniin. Pyörähtelen yläpetillä muutaman kerran, mutta luultavasti nukahdan koska olen jo jossakin muualla. Joskus herään kavereiden ääniin, mutta nukahdan uudelleen.

15.7.09 Naimakkakosken taimenia

Keskiviikkona Reijo ja Risto lähtevät neljältä onkimaan tammukoita Aatsajoelle Matin kuorsatessa vielä täysillä. Minäkin asetun vielä makuulle nirvanaan vaipuen. Lähden Matin kanssa vasta kahdeksalta Ropinsalmesta alaspäin lyhyehkölle koskipätkälle. Sää on pilvipoutainen, eilistä viileämpi, mutta ei sada. Tuuli on kääntynyt luoteen ja pohjoisen suunnasta johonkin. Koko päivän olemme lepäilleet mökillä muoniolaisen vaimon ja hänen tyttärensä hoteissa iltaa odotellen.

Liikkeelle lähdettyämme etsimme veneenlaskupaikkaa. Se löytyy Ropijärven päässä kaartuvan maantien vierestä järven puolelta. Matin peruutuskin onnistuu hyvin vierestä hurahtelevasta liikenteestä huolimatta. Ohjaan veneen maantiesillan alitse Könkämäenolle, joka laajenee tässä kohtaa Naimakkajärveksi. Voin ajaa huoletta Kalmasaarelle asti, mutta väylän kavetessa kosken niskaa kohden vesi mataloituu. Pohjassa vaanii isoja kivenjärkäleitä Yamahan potkuria. Naimakan niska on niin matala, ettei siinä voi ajaa potkurilla. Rantaudumme.

Matalan niskan päällä saattaisi olla harjuksia, joita ei ole tällä reissulla saatukaan. Matti on jo viritellyt perhovapansa, joten hän kokeillee tuon niskan. Minulta puuttuu kahluuvehkeet, joten muutaman heiton perhovavalla tehtyäni luovun siitä ja tartun haspelivapaan. Heti niskan alla on niin kivistä ja matalaa, ettei se inspiroi kuin pariin ponnettomaan heittoon. Sää ja lähestyvä yö tuntuvat lupaavilta taimenenkalastuksen kannalta. Mieti, että jos Naimakassa taimen ei ottaisi voisin keritä yön aikana käymään alempana Pätikässä.

Kymmenen aikoihin olen kivisen niskan yläpuolella, jonka keskellä ja rantaimun päällä on pienet peilit. Heitot on tehtävä huolella rannassa roikkuvien oksien takia. Eka heitto osuu rantapeiliin ja heti tämähtää. Illan ensimmäinen taimen on pian käsissä tutuin reaktioin.

Seuraava heitto samaan kohtaan ei tuota tulosta. Toinen heitto keskemmälle, peilin taittuvaan reunaan, osuu aivan nappiin ja silloin ottaa. Taimen on äskeistä kookkaampi, minkä tunnen heti vavassa. Räikän pärähtäessä tiukennan jarrua enkä päästä kalaa syöksymään niskan alapuolella olevaan kiviseen ränniin. Kiristäessäni taimen hyppää, mutta ennen kuin se ehtii sukeltaa vedän sen pintaa myöten lähemmäksi. Lopuksi se pyörii rantavedessä, jossa ei ole risuja. Vedän kalan tarkoin harkitulla nykäisyllä siimasta rannalle. Se on hyvin kiinni kaikilla kolmella koukulla, mutta eihän näistä koskaan tiedä. Muistan hyvin varsinkin Tredjevattn´in taimenten hypyt ja irtoamiset.

Siivottuani kalat huolella istahdan hetkeksi lepäämään. Luonto on kuivunut eilisen sateen jälkeen. Paikoin näkee pinnassa tuikkivan. Tuikkimiseen reagoin vaihtamalla perhovälineisiin, mutta en aina. Järkeilen nyt, että niiden täytyy olla pikku harreja, joihin ei kannata taimenta vaihtaa. Aikaa kuluisi palata veneelle kokoamaan perhovälineitä ja ilman kahluulahkeita eivät takaheitot onnistuisi enkä pääsisi kalojen lähelle. Monesti käy niin, että aika tuhrautuu välineiden kanssa vemplaamiseen. Mutta sitähän kalastus myös monesti on.

Perhokalastajana tarvitsen kahluukelpoisen paikan ja perhosteluun sopivan fiiliksen, yksinäisyyden ja tilaa. Juuri perhokalastuksessa en ole yltänyt sille tasolle, jossa voisin nauttia kalareissuista toisten kanssa kuten kalastuskirjallisuuden kuolematon klassikko IZAAK WALTON (1593–1683) kuvaa.

Mikään, kelpo oppilaani, ei ole yhtä miellyttävää kuin onkimiehen hyvin järjestetty elämä. …ja paistaessa päivän tään, me kerjäläiset leikitään. …sillä vähällä rahalla olemme syöneet ja juoneet ja nauraneet ja onkineet ja nauraneet ja nukkuneet yömme rauhallisesti, nousseet seuraavana aamuna ja heittäneet pois huolet ja laulaneet ja nauraneet ja onkineet jälleen, mitä siunauksia rikkaat eivät pysty ostamaan. Toisaalta Jumala varjelkoon meitä kuristavasta köyhyydestä ja suokoon, että olisimme tyytyväisiä kohtuulliseen osaamme.

Miksi minun täytyy tuntea huonoa omaatuntoa muistaessani tuon Izaak Waltonin kuvaelman? Se vain ponnahti muistista huomatessani kalojen maikkuvan tuossa pinnalla? Luultavasti kuvittelen olevani fiksumpi pyytäjä perhovälineillä eli se liittyykin ideaaliminään, jollaisena haluaisin näyttää itseni muille. Hyh! Minähän haluan pyytää taimenta itselleni. Harrinluikkuja, joita kai perholla saisin, saa Kolarin korkeudeltakin melkein joka lutakosta.

Seuraava ottipaikka ilmaantuu vajaan tunnin kuluttua edellisestä. Naimakkakoski päättyy levenevään suvantoon, johon ranta työntyy pienenä niemekkeenä. Niemeä pyyhkivä virta nikamineen ja putamineen on hyvä. Nautin toki perhokalastuksesta; jopa enemmän kuin mistään muusta kaiken ollessa kohdallaan. Mutta nautin tästäkin. Vippaan tarkan heiton rantaa myöten kiertyvään virtaan. Tähtään heiton virran reunaan yksinäisen kiven taakse, jonne se myös osuu. Tuskin viehe on ehtinyt virran imuun, kun tuntuu jutkahdus. Taimen jutkuttaa virrassa lujasti vastaan. Heikkouteni on se, että kelalla on ohut 0,12 mm punottu siima, joka ei jousta lainkaan. Valitsin sen Oaggujávrille pitkiä heittoja varten. Riskinä on, että kala repii itsensä irti.

Nostan taimenen jäykällä kärjellä pintaan ja vetäisten heti rannalle. Se lennähtää pitkälle ollen enää yhdellä koukulla kiinni. Perkaan hitaasti. Suomen puolella liikkuu maastopuettuja miehiä. Paksumpi lienee isä ja hoikempi poika. Alempana kaksi äijää äkseeraa nuotiolla tölkkien kanssa. Tölkkejä ja vilkkuja löytyy sieltä täältä joen pohjastakin. Kaksi vilkkua ja yhden loton olen jo poiminut. Matti kävelee luokseni. Kokeiltuaan perhoja niskalla turhaan, hänkin otti virvelin, mutta ei ole saanut mitään silläkään. Ehdotan, että kokeilisi alapuoleltani hyvän näköisestä kohdasta, johon olin ajatellut juuri siirtyä. Samalla vapa jutkahtaa; otti tulee ulomman peilin reunalta.

Kala on äskeistä pienempi, mutta onnistuu jumittumaan hetkeksi liian hitaan toimintani takia. Kun on muutama kala saatu ja kaverilla ei yhtään, tulee ylimieliseksi. Taimen on kaikilla koukuilla kiinni, joten se päätyy rannalle näinkin. Matti asettuu neuvomaani kohtaan. Heitän kohta hänen suuntaansa virrassa olevan kiven yläpuolelta vasemmalle taittuvaan virtaan, jossa tämähtää todella raskaasti. Taimen hyppää kahdesti peräkkäin sukeltaen rantavirran kovimpaan imuun, jossa se irtoaa samalla, kun yritän nostaa sitä vapa notkahtaen pintaan. Irronnut taimen on tähänastisista kookkain. Siltähän se aina tuntuu, kun kala karkaa.

Muistan alempana muutaman kilometrin päässä olevan Pätikkäkosken. Jospa sieltä löytyy äsken päässeen taimenen kokoluokkaa. Tämän kosken taimenet on nähty, joten minun on lähdettävä heti keritäkseni käymään Pätikässä tämän yön aikana. Kerron aikeestani Matille, joka jää tähän.

 Kierrettyäni suvannon oikeanpuoleisen lahdekkeen tulen paikkaan, johon Naimakkakosken viimeiset kuohut lahdekkeen yli ohjautuvat. Tehtyäni pari kolme heittoa kuulen Matin huutavan jotain. Kohta soi kännykkä. Matti hihkuu kuinka sai juuri komean taimenen. Näen hänen vilkuttavan innoissaan.

Nyt on hyvä hetki lähteä. Taitan vapani ja nousen kauemmas rannasta polkua etsien.

Karttaa ja kompassi olisivat tarpeen. Arvelin pärjääväni jokivarressa ilmankin, mutta nyt en muista onko Könkämäenossa ennen Pätikkää järviä tai vuopioita, joita joutuisi kiertelemään. Hikeen käveltyäni kadotan joen näkyvistä. Korjaan kurssia vasempaan. Tulen järven näköisen virtaamattoman veden eteen. Kävelen pusikoissa odottaen veden kaventuvan virtaavaksi väyläksi. Näin ei tapahdu, joten arvelen törmänneeni johonkin järveen.

Usva nousee aamuyöllä

Päätän palata takaisin koska en tarkalleen muista kuinka pitkästi Pätikkään onkaan ja millainen on maasto. Palaan Matin luo kohtaan, jossa viimeksi heittelin. Siinä tuikkii pinnassa. Matti näprää perhovapaansa siirtyäkseen perhoihin. Jätän Matin perhostamaan rauhassa kävellen lahdekkeen ympäri äskeiselle niemekkeelle, johon laitan tulet. Ladon keräämäni puut viimeöiseen tapaan saaden komeat tulet yön viileimpään hetkeen. Könkämäenon yllä leijuu usva. Soitan Matin kahville. Hän viipyy, joten perholla saattaa tapahtua jotain mielenkiintoista. 

 Olen jo kahvitellut, kun Matti saapuu. Hän on saanut kymmenkunta harjusta ja vielä useampia sanoo päästäneensä.

 Matti on sen verran innostunut, ettei tästä vielä lähdettäisi. Hän palaa äskeiseen paikkaan pyytäen minutkin mukaan perhovavan kanssa. Oikeastaan olen jo tyytyväinen, mutta lähden kuitenkin ylöspäin venettä kohden kokeillen vieläkö taimen ottaa Mepsiin. Ei ota, mutta ylempänä saan Mepsillä ensimmäisen harrin, joka on otettavan kokoinen. Niinpä kävelenkin saman tien kosken ylimmälle niskalle, jossa käyn vielä heittämässä kokeeksi virvelillä ennen kuin haen veneestä perhovehkeet. Niskalla kahlatessani kompastun ja kaadun eteenpäin. Työnnän kaatuessani kädet eteeni sillä seurauksella, että haspelin kela osuu kiveen ja sen pidike katkeaa. Vehje on nyt pilalla.

Tuntuu, ettei tässä aamuyön kankeudessa enää ole mieltä lähteä kahlaamaan kumisaappailla? Kokoan kuitenkin perhovapani ja kahlaan niskalla niin pitkälle kuin nuljuvan liukkaalla pohjalla kumisaappailla voin. Vaihdan perhoa pari kertaa, mutta yhtään ottia ei tule siihen mennessä, kun Matti palaa. Kello lähenee viittä ja usva vahvenee. Matti on saanut samalla Klinkhämerillä neljäkymmentä harria, joista on ottanut viitisentoista! Eniten häntä harmittaa parin ison taimenen karkaaminen. Iso pääsi haavivaiheessa karkuun. Huomaan, että se rassaa eniten, mutta samalla Matista huokuu tyytyväisyyttä yön elämyksistä. Puemme sen sanoiksi veneessä Naimakan niskalla.

Tänään ei turhia ryntäilty ja hosuttu, vaan kalastelimme rauhassa ilman paineita jonkin saamisesta. Saamista tuli juuri sen verran, että saamisen piilotajuinen vaatimus hiljeni. Yamahan vaurioitunut pakoputki aiheuttaa vielä sen, että koko Ropinsalmi kuulee tulomme ellei nuku sikeästi. Vedämme veneen kärryille ja ajamme kämpälle, jossa Reijon Nissan jo on. Pojat heräävät kämppään tullessamme. Suolaamme ja pussitamme aiemmat ja tämän reissun kalat Matin laitteella ilmatiiviisti. Kuulemme Reijolta Aatsan hienoista taimenpaikoista, joista ei nyt löytynyt kummempaa. Heidän olisi pitänyt mennä ylemmäs. Pian nukun väsyneen kalamiehen katkeilevaa unta, jossa en aina tiedä olenko vielä kalassa vai nukunko.