Tuntureilta ja purojen varsilta

4.-6.8.2012 Kettujen kanssa taimenjärvellä

Seisoskelen taas Siika-Erkin kanssa täyteen pakatut rinkat selässä. Vavat törröttävät sivussa antenneina. ”Naturreservat” infotaulu jää selkämme taakse, kun lähdemme liikkeelle poroaidan suuntaan. Tällä kertaa ollaan Ruotsin puolella, metsälapin ja suurtuntureiden välisellä vyöhykkeellä. Kun ylitimme Karesuvannossa rajan, kieli säilyi samana. Ajelimme sisämaahan jokseenkin havupuurajan yläpuolella kulkevaa tietä. Käännyimme Lainiolta itään, jolloin saavutimme taas kuusimetsän ja tulimme tien päässä olevaan viimeiseen kylään.

Löysimme kylästä iäkkään pariskunnan, joilta kyselimme keinon alkua ja kohtaa, josta olisi käännyttävä kohteena oleville taimenjärville. Yli kahdeksankymppinen avulias mies puhui vanhahtavaa suomea meitä neuvoessaan. Ja niin vaimokin, joka kertoi muun muassa, että kylässä asuu nykyisin ympärivuotisesti vain kaksi perhettä. Juteltavaa olisi riittänyt, mutta etelän miehillähän on aina kiire. Niinpä mekin, itsestämme tärkeimmät tiedot annettuamme, lähdimme matkaan. Sitä ennen meidän oli kuitenkin siirrettävä auto toiseen paikkaan, ettei se jäisi kirkkokansan tielle kyläkentällä.

Tosiaankin. Pariskunta kertoi, että viikonloppuna on jumalanpalvelus, jolloin kenttä täyttyy autoista ja koko kylä ihmisistä. Tässä poroaitauksen viertä jo kulkiessani kaikuvat vielä lapinukon viimeisimmät sanat. Mielessä alkaa pyöriä kaikenlaisia kuvia kesäisestä jumalanpalveluksesta täällä syrjäisessä kylässä. Onkohan meno sellaista kuin se on väkevimmillään ollut Lars Levi Laestadiuksen aikaan Juhani Raattamaan opettaessa näillä kylillä? Kokeeko kansa samanlaisia synnin tunnon ja parannuksen armon ”liikutuksia” kuin esimerkiksi Jukkasjärven kirkon alttaritaulussa kuvataan?

Tuskinpa vain. Minulta ovat karisseet kaikenlaiset vanhentuneet mielikuvat ja luulot pohjoisten ihmisten elämäntavoista ja kulttuurista sitä mukaa, mitä enemmän olen näillä seuduilla kulkenut. Tajuan, että myös arkihavaintoihin perustuvat kokemukseni ovat pintapuolisia ja että paikallisten yhteisöjen rakenteet, elämäntavat ja niiden muutokset ovat paljon monikerroksisempia ja moniselitteisempiä kuin silmin voin nähdä. Esimerkiksi uusi teknologia moottorikelkkoineen, mönkijöineen, maastureineen, lentokoneineen, kännyköineen, jne., joka näkyy kaikkialla niin yläperän porolappalaisten kuin näitä seutuja asuttaneiden suomalaisten ja myöhemmin hallintokulttuurinsa tuoneiden ruotsalaisten keskuudessa, kertovat minulle vain, että nuo taitavat pärjätä minua paremmin aineellisesti.

Ulos näkyvä modernisoitunut teknologia ei kerro nykyisistä vuorovaikutusjärjestelmistä, vähemmistöjen asemasta, eriarvoisista vaihtosuhteista ja mahdollisista valtaa uusintavista käytännöistä eikä rahvaankaan nykyisistä pärjäämisen keinoista. Pöh! Raskaaksi käyvät tällaiset mietteet. Kokemuksesta tiedän, että ennen pitkää kävellessä fyysisen rasituksen lisääntyessä ei jaksa ajatella tällaisia. Vatsanpohjaa kouristi pienoinen pelko jo kentältä lähdettäessä. Kuinkahan jaksan kävellä tämän reissun? Kaverikin on tuollainen pitkä hujoppi. Pitkäjalkainenkin, että saan ottaa kaksi askelta siinä, kun hän ottaa yhden. Minä olen pikku diisseli, mutta jaksan puksuttaa vaikka vuorokauden ympäri omaa vauhtia kävellen. 

Vaikka olemme Erkin kanssa ominaisuuksiltamme epäsuhtainen pari, olemme kuitenkin tehneet monia vaelluksia kalapaikoille. Joskus minulla on pinna kiristynyt varsinkin alkumatkasta Erkin rynniessä pitkillä koivillaan kalankuvat silmissään sellaista vauhtia, etten ole perässä tahtonut pysyä. Mutta matkan pitkittyessä erot välillämme kutistuvat kestävyys- ja sitkeysominaisuuksia kysyttäessä. Joskus kun olemme olleet väsyneitä tai kävelleet hiukan harhaan, on ystävyyttäkin koeteltu. Joka kesä kuitenkin on jonkinlainen reissu tehty. Nytkin, yli kuusiviitosina kalaukkoina nostimme rinkat toistemme selkään.

Porokentän jälkeen jutaamme hyväpohjaista mönkijäkeinoa eteenpäin. Kilometrin kuljettuamme oikealla on porojen erotusaitaus. Ensimmäisen suon ylitettyämme näemme vanhemman aitauksen. Näiden jälkeen mönkijäkeino ohenee. Soiden yli pääsemme kohtalaisen hyväkuntoisia pitkospuita myöten. Reissun pahin nousu on jo alkumatkasta. Sen päällä on tarkoitus huilata. Pistän ykkösen silmään ja tikkaan tarkasti Siika-Erkin perässä. Viimeisen kumpareen jyrkässä kohdassa syke on kai maksimissaan ja hiki virtaa pitkin naamaa. 

Onneksi mäen päällä on iso kivi, jolle laskeudun rinkan tukiputkien varaan riisumatta valjaita. Nojaan kiveen huohottaen. Pumppu lyö parikertaa tyhjää. Pyyhin hikeä, kun samassa miljoonat sääsket ovat kimpussa. Hikeä pyyhkäistessäni koura on täynnä sääskimassaa. Olemme tottuneet näihin ja muihinkin syöpäläisiin, mutta tässä niitä on niin paljon, että ne voi imaista huohottavan hengityksen mukana keuhkoihin. Lasken harson hetkeksi alas, ettei niin tapahtuisi. Kauaa ei voida pysähtyä. Siirryn vuorostani kärkeen pitäen omaa vauhtia. Maa nousee kaikenaikaa vaikka sitä ei aina selvästi huomaakaan. 

Kumpuilevan maaston notkelmissa on niin märkää, että joudumme hiukan kiertelemään. Äkkiä olemme ikivanhan kuusimetsän sisällä. Vanhat kuuset ovat yllättävän suuria, monet pystyyn kelottuneita, toiset taas maahan kaatuneita keloja. Täällä puu ei lahoa samaan tapaan kuin etelässä. Kelottuneen kuusen pienimmätkin oksat törröttävät karheina ja kivikovina. Tuollaisen karahkan kääntäminen paljain käsin ei taitaisi onnistua kahdeltakymmeltäkään mieheltä, arvelen mielessäni. Tämän metsän äänetön, hämäränkarhea atmosfääri, sopisi vaikka kauhuelokuvaan.

Ikivanhan kuusikon hiljaisuudesta saavumme täysin aavalle suoalueella, jossa ei ole minkäänlaista puustoa. Vain matalaa varvustoa paikoin sekä sammalen, vesiruohon, mudan ja veden muodostamaa aapaa. Äskeiset kuuset olivat viimeisiä. Suon yli suorana viivana jatkuvat pitkospuut ovat paikoin mönkijöiden kolhimia ja rapaan painuneita, mutta keinoa on siltikin helppo kävellä. Jutaan tasaisesti eteenpäin. Kädessäni heiluu juomapullo, jossa on energiajuomaa. Muutoin käteni ovat vapaat, kuten kuuluukin olla vaellettaessa. Otan pullosta jatkuvasti pieniä ryyppyjä, jotta nestetasapino säilyisi.

Joskus on käynyt niin, että kun en ollut juonut riittävän ajoissa enkä tarpeeksi, tuli voimakas janon tunne eikä se lähtenyt vaikka olisin juonut kuinka paljon. Neste ei enää imeytynyt elimistöön. Näissä juomissa on joitain suoloja, jotka ovat tarpeen hikoillessa. Tällaisia juomia ei ollut lapsuudessa, kun kuljin kavereiden kanssa sydänmailla kalassa tai kotijoella ongella. Niin sitkeä onkipoika olin, että vaikka oli kuinka nälkäkin, en lähtenyt kotiin. Nyhdin jokitörmästä tai pellonpientareelta suolaheinää ja pureksin sitä.

Eräänä kesänä yksin joella onkiessani koin jotakin outoa, uutta. Aluksi se oli aavisteleva tunne kuin aamua enteilevä ensimmäinen kajastus. Tuijottelin ongenkohoa, joka ei ollut liikahtanut pitkiin aikoihin. Joki oli tyyni ja helle paahtoi saaden niityllä heinälatojen seinät väreilemään. Muutama särki, jotka olin aluksi saanut, lojui rantavedessä pajuvitaksessa. Niiden kuolleet punaiset silmät näyttivät jotenkin säälittäviltä. Äkkiä kysyin mielessäni ”mihin minä nuita tarvitsen?” Kaiken matojen tonkimisen, onkimisen, perkaamisen ja syömisenkin jälkeen koko touhu tuntui turhalta. Eiväthän nämä onkikalat muutenkaan riitä ravinnoksi. Paljon helpompaa on keittää potut ja syödä niitä voin kanssa, mikä on aivan hyvää.

Miksi sitten ihmisen, niin kuin minunkin, pitää kalastaa?  Eikö se olisi kaikille kaloillekin paljon mukavampaa, kun ne saisivat elää rauhassa omissa oloissaan. Ihmiset vain sukeltelisivat ja katselisivat miten ne uivat ja elävät veden alla eivätkä kalastaisi niitä. Siitäpä sain ajatuksen. Jätin onkeni pyytämään, mutta otin kalavitaksen ja nousin jokitörmän päällä kulkevalle niittytielle. Kävelin siitä Aitto-Matin ojalle, joka on virtaa niityn läpi. Puro saa alkunsa lakeuden reunoilla kulkevan maantien takaisilta korpi ja metsämailta. Siellä oli puhtaita kylmävetisiä lähteitä eli kaltioita kuten täälläpäin sanotaan.

Kävelin puron varressa kohtaan, jossa se hieman leveni ja törmät olivat matalammalla. Kevättulvat, joita oli aina ollut ennen kuin joki pengerrettiin, kuljettivat kortetta tähän painaumaan.  Se maatui kevyeksi mullaksi jota oli helppo kaivaa. Ennen kuin rupesin kaivamaan, laitoin kalavitaksen puroon, jonka vesi oli kylmempää kuin joessa. Vaikka lähteistä alkava puro juoksee kylän vainioiden läpi alittaen maantien ja jatkaen koko lakeuden halki tähän saakka, ei vesi kerkeä juurikaan lämmetä saavuttaessaan joen.

Siinä puronsuussa oli kylän uimaranta ja siitä sai toisinaan hyvin ahvenia. Tuona helteisenä päivänä eivät ahvenetkaan käyneet puronsuulla onkeen. Niinpä riisuin ohuen kesäpaidankin pois ja laskeuduin puroon uimahousut jalassa. Rupesin paljain käsin kaivamaan kalalammikkoa, johon voisin laittaa kaikki onkimani kalat elävinä, että voisin katsella niitä. Minulla ei ollut sen kummempaa suunnitelmaa millainen lammikosta pitäisi tulla eikä ajatusta mitä muuta aikoisin lammikkoon laitetuille kaloille tehdä kuin katsella niitä. Ehkäpä ruokkisin niitä.

Lammikko alkoi muotoutua sitä mukaa kuin kaivoin sitä ja muurasin sen reunoja savesta. Kuvittelin millaisia kaloja siihen sitten laittaisin. Ehkä kaikkia lajeja mitä ongella saa, arvelin. Olisipa se ihmeellistä, jos tässä joessa olisi vielä niitä hienoja kaloja, joita joskus on ollut, kun Keski-Suomen ja Päijänteenkin vesiä laski tätä kautta Pohjanlahteen. Perimätiedon mukaan näin on ollut, mutta sitten maan jatkuvasti noustessa Pohjanlahden rannikolla, on isojen vesistöjen lasku tähän suuntaan tyrehtynyt. 

Uurastin lammikkoa rakentaessani itseni väsyksiin. Kun se alkoi olla mielestäni valmis, nousin huilaamaan ja lämmittelemään. Jalat tuntuivat jäisiltä pitkään purossa kahlattuani. Katselin lammikon pinnalla väreilevää peilikuvaani. Näytti kuin se olisi ollut joku neljästä vasikasta meidän kotihaassa. Suljin silmäni ja näin vasikan katsovan minua sillä tavalla kostean ystävällisesti niin kuin vasikat katsovat tuttua ihmistä. Ja nehän olivat kuin perheen jäseniä. Jokaisella vasikalla oli oma nimensä ja luonteensakin.

Minusta tuntui, ettei niitäkään saisi tappaa syötäväksi. Miksei ihminenkin voisi syödä ruohoa niin kuin vasikat tai ainakin suolaheinää ja porkkanoita? ... Mutta mitä sitten? Ajatus katkeaa, kun Siika-Erkki puskee rinnalleni pyrkien keulaan.

– Kuule, vieläkö sun tyttäresi on vegaani? kysyn Erkiltä.
– Miten niin. No joo kyllä se on, mutta syö se toisinaan kalaa. Tuommoisiako sinä nyt mietit?
– Joo kävellessä pyörii päässä kaikenlaista... Katohan, tuolla taitaa keino haarautua vasemmalle.

Aapa suo muuttuu vähitellen kovemmaksi maaksi ja edessämme on nyt pensasmaista matalaa koivua kasvava rinne. Sen reunaan tultuamme huomaamme vasemmalle kääntyvän haaran olevan uudempaa jälkeä, jota on ajeltu mönkijöillä. Pudotamme rinkat maahan asettuen niiden viereen huilaamaan.

– Kumpaa haaraa meidän on jatkettava? Katsotaanko siitä sinun kartasta, kysyn Erkiltä.
– Joo, katsotaan. Se ukkohan sano, että sen toisen laen päältä näkyy taimenjärvi.
– Niin sano, ja sen toisen laen tunnistaa ”kun tulee kiveä.” Niinkin se sanoi.

Levitettyämme kartan huomaamme, ettei tätä uudempaa keinoa ole merkitty siihen. Oletan kartalta paikan jossa olemme. Siitä Taimenjärville katsoen uudempi keino näyttäisi menevän suorempaa. Karttaan merkitty reitti sen sijaan kaartaisi ylempänä olevien vaaran lakien kautta.

– Kuule, minä luulen, että tämä vasemmalle haarautuva uuvemman näköinen polku on suorempi tie.
– Ei sitä oo tässä kartassa eikä sitä tiijä mihin se menee. Varmempaa on jatkaa suoraan vaan niin kauan ”kun tulee kiveä vastaan.” Sieltä ainakin näkkee sen järven ja voi ottaa suunnan.

Minun tekee mieli lähteä vasemmalle, mutta toisaalta pelkään, että keino voi päättyä jonnekin poroaidalle ja että loppumatka olisi upottavaa suota tai helvetillistä ryteikköä. Se ei varsinkaan passaa tämmöiselle lyhytjalkaiselle. Ei ole mukava ottaa piikkiinsä sellaista harharetkeä. Viimekesäinen harhailuni Tarvantovaaran erämaassa on tuoreessa muistissa. Onneksi ei ollut todistajia mukana. Nyt en halua ottaa vastuuta siitä riskistä mitä tuo toinen polku saattaisi tarjota.

Nostamme taas rinkat selkään ja matka jatkuu. Tosin vilkaisen vielä vasemmalle ja minulle jää tunne, että sittenkin olis pitänyt lähteä tuonne. Toisaalta arvostan Erkin varovaisempaa luonnetta. Kokemuksesta tiedän, että minulla on taipumus ottaa enemmän riskejä. Liialla varman päälle pelaamisella on myös hintansa. Erkin siirtyessä keulaan mietin milloinka on menty pieleen liikaa varman päälle laskettaessa. Muistan nuo tapaukset helposti, mutta mitäpä noita nyt enää jauhamaan. Eikä meillä ole tapana kaivella jäljestäpäin sitä ”kummassa oli enemmän vikaa.”

Päästyäni näin sopuun itseni kanssa keskityn jutaamiseen ja maaston tarkkailuun. Keino jatkuu suoraan eteenpäin enkä näe maaston missään kohoavan vaaran laeksi. Laskeskelen, että Taimenlakien pitäisi näkyä edessä vasemmalla ja että polkumme pitäisi kaartua sinne suuntaan. Alkaa huolestuttaa, kun polku jatkuu vaan eteenpäin yksitoikkoisessa soiden ja vaivaiskoivujen maisemassa. Jutaaminen tuntuu haanpääläisittäin pitkäjäykkiseltä ja ajatukset poukkoilevat sinne tänne. Tunnen, että pääni on hikoilevan ja ponnistelevan ruumiini jäsen rinkan yläpäässä, mutta se ei ole nyt terävimmillään. Se palautuu äskeiseen muistoon Aitto-Matin ojalta, josta olin noussut ylös kylmän kankein jäsenin.

Pissahätä. Niin, se oli. Kovan pissahädän takia olin noussut purosta lammikkoa rakentaessa. Nyt muistan ja tunnen sen vieläkin, kuinka käteni ja jalkani olivat kylmät purosta noustuani. Muistan kuinka aurinko meni pilveen ja iho kananlihalle varjoisassa tuulenvireessä. Työnsi käteni uimahousuihin tuntien sen uuden, hiukan karhean tumman jutun siellä uimahousun sisällä. Sellaisen, joka ei lähtisi saunassakaan pesemällä niin kuin olin jo huomannut. Pissattuani jäin niille jalansijoille ajatuksissani toljottamaan.

Vatsanpohjaa kouristi jokin pelonsekainen aavistus. Loppuuko lapsena oleminen tähän? Olenko jo niin iso, että en voi enää ensi kesänä tehdä tämmöistä? Tähän asti on pitänyt tehä kaikenlaista keväällä kylvöaikana, kesällä heinää ja syksymmällä korjuuta elo- ja perunapelloilla. Mutta aina siinä välissä on kerinnyt ongelle veljien tai naapurin poikien kanssa tai yksin. Niin kuin nytkin, kun kylvö- ja heinätöiden välissä on enemmän vapaata. Sitten oli menty syksyllä kouluun ja talven mittaan olin aina odottanut, että tulis kesä että pääsis ongelle

Mutta ensi syksynä en menisi enää kansakouluun, vaan kansalaiskouluun kuukaudeksi syksyllä ja keväällä. Sitten olis rippikoulu. Ja sen jälkeen kaikki koulut on käyty. Onhan se ollut niin tavallista, kun koulu alkoi aina syksyllä. Nyt isä on sanonut, että syksyllä, kun olen ollut siellä jatkokoulussa, mennään metsään. Hän on leimauttanut aukon, joka mennään hakkaamaan, että saadaan rahaa. Tiedä vaikka traktori ostettaisiin, ko tuo meidän Virkku on mennyt niin huonoksi, että autoon kai se pitää laittaa. Lupasi isä ostaa minulle pyöränkin palkaksi, jotta voin sitten polkea kirkolle rippikouluun, kun savotta on tehty. Ja näinhän se sitten menikin. Syksyllä ostettiin meille ensimmäinen moottorisaha ja minä olin isän kanssa savotassa kylvötöihin asti

Mutta mitäpä minä nälissäni ja kylmettyneenä Aitto-Matin ojalla haaveilin? Hakoniemen Reino oli sanonut, että se aikoo lähteä reissuun. Niinhän oli moni minua vähän vanhempi tehnytkin kuten Pekkalan Epo. ”Lähenköhän minäkin joskus reissuun?” No näinhän siinä on käynyt. Neljätoistavuotiaana lähdin reissuun ja olen sillä tiellä vieläkin. En ole palannut enää lapsuuteni onkipaikoille rakentamaan lammikkoa Aitto-Matin ojaan. Alkuvuosina tunsin maailmalla ollessa voimakasta koti-ikävää. Olin ajautunut aivan toisenlaisten tuoksujen ja maisemien maailmaan Etelä-Suomen ruotsinkieliselle rannikolle. Kaipailin pitkään kotiniittyjen kesäisiä tuoksuja; angervoiden, heinikoiden. Nyt en tunne niitä eivätkä ne niitytkään ole entisiään. Mutta tuo oli lapsuuteni viimeinen kesä. Silmäni kostuvat...

Mutta ei tässä nyt auta muistelu ja kaipailu. ”Ei muuta kuin verta pakkiin ja eteenpäin!” Polku kaartuu jyrkähkösti vasemmalle. Pian edessä on loivan näköinen nousu, jonka alla on vetinen ja raskas suonpätkä. Sitten saavumme ensimmäisen laen alle. Nousu on kuitenkin jyrkempi kuin kauempaa katsoen saattoi arvella. Nämä laet ovat niin loivapiirteisiä, etteivät ne erotu muutenkin loivapiirteisen erämaan maastosta. Laen päälle nousu ottaa koville. Riekko pelmahtaa lentoon. Laki ei ole aivan paljas eikä kivinen. Matalaa koivupensaikkoa on siellä täällä. 

Tämä laki kaartuu alas kuruun, josta noustaan toiselle laelle. Nousu otti sen verran koville, että heittäydymme pitkäksemme ylärinteen varvukkoon ennen kuin nousemme toiselle laelle. Makaamme pitkään ääneti. Ajattelen, ettei olisi pahitteeksi vaikka nukahtaisin hetkeksi. Näin ei käy vaikka kesäinen erämaatuuli silittelee kasvoja mukavasti. Elimistö käy kierroksilla eikä pää nollaannu vaikka hiukan rauhoittuukin. Tässähän on helppo retkottaa. Sääkin on mitä parhain. Selkeä, mutta ei liian lämminkään.

Levättyämme nousemme ylemmälle laelle, jossa tosiaan on enemmän kiveä ja joka on paljaampi. ”Missä kivi, siellä taimen,” huokaan mielessäni. Polku kiertää lakea jatkuen siitä jonnekin. Pysähdymme katselemaan.
– Tuolla. Tuo suurempi järvi on varmasti taimenjärvi, sanoo Erkki.
– Niin on, vahvistan. Mutta niitä karttaan merkittyjä pienempiä lompoloita ei näy. Maasto kai kumpuilee niin, etteivät ne näy.

Erkki on kaivanut kartan esille ja sitä katsottuaan on edelleen sitä mieltä, että tuon se täytyy olla. Vilkaisen myös karttaa ja sitten maisemaa, jonka näkee hyvin nyt kirkkaalla säällä. Tunnistan karttaan merkityt etäällä olevat korkeammat vaarat ja niiden lähellä olevan isomman järven. Se ei ole taimenjärvi, vaan tämä lähempänä oleva. Otan kompassilla suunnan sinne. Arvioin taimenjärvelle olevan kolmisen kilometriä tietöntä taivalta. Erkki lähtee edellä kulkemaan. Eteen tulevat suot eivät ole kovin vaikeita. Kosteimmat paikat on helppo kiertää. Paikoin joutuu väistelemään tiheimpiä koivupusikoita.

Saavutamme ensimmäisen pikkujärven, joka ei ole tarpeeksi iso ollakseen Taimenjärvi.  Mietimme suuntaa. Erkki vetää mielestäni liikaa vasemmalle. Tulemme toisen lammen luo, jonka törmällä kulkee mönkijän jälki. Minusta tuntuu, että jälki voisi mennä Taimenjärvelle. Katson kompassiin, jonka mukaan pitäisi seurata jälkeä oikealle. Erkki lähtee vetämään vasemmalle. Luotan kuitenkin enemmän Erkkiin ja kuljen perässä. Näemme kohta taas vettä. 

Menemme katsomaan todetaksemme, ettei tämäkään ole Taimenjärvi. Näytän Erkille mihin suuntaan meidän olisi kompassin mukaan pitänyt mennä ja lähdemme sinne. Olemme jo uuvuksissa. Päätämme tehdä asennon seuraavan järven luona, vaikkei se olisikaan Taimenjärvi. Maasto on sillä tavalla kumpareinen, ettei kumpujen yli näe muita järviä. Oikealle käännyttyämme nousemme taas törmälle, jonka takana on pienempi järvi. Pysähdymme ja etsimme rantatörmältä sopivan telttapaikan. Laitamme asennon tähän.

Kello käynee ilta kahdeksaa. Erkki pystyttää teltan. Minä teen tulet ja keitän kahvit. Vettä kahvipannuun noutaessani huomaan järven veden olevan oudon lämmintä ja sameaa. Ei taida olla kovin hääppöinen järvi asentopaikaksi. Olisi kai pitänyt pinnistää vielä vähän. Taimenjärvi on varmaan lähellä, arvelen

Kiehautan kahvin tekeytymään. Paistamme nuotiolla makkaraa leivän jatkeeksi. Koetan välttää hotkimista, johon voi sortua nälkäisenä. Makkaraa on ainakin riittävästi. Manailin mielessäni jo makkaraa ostaessani, että miksi sitä pitää aina raahata mukana. Siitä on kuitenkin niin helppo valmistaa syötävää nuotiolla. Mieleeni tuli Muonion K-marketin makkaratiskillä Henry Thoreau, joka ryhtyi vuonna 1845 kuuluisaan kokeiluunsa muuttaessaan Walden-järvelle metsään omin käsin rakentamaansa vaatimattomaan mökkiin. Thoreau halusi selvittää, miten elää yksinkertaisemmin ja aidommin, liitossa luonnon kanssa.

Vaikka itsekin olen monesti päättänyt lähteä näille reissuille ilman monien prosessien läpi kulkeneita teollisesti tuotettuja eväitä sekä ilman ”uusinta kalastusteknologiaa” yksinkertaisin välinen, toistan rituaalin omaisesti opittuja vanhoja kaavoja. Rinkka on liian täysi koska sen yläosaan on tungettu kalastusvälineitä ja vaatteita ”kaiken varalta” enemmän kuin niitä tulee käytettyä ja koska alaosa on täynnä meidän yhteisiä elintarvikkeita ja astioita. (Erkki kantoi puolestaan teltan ja paistinpannun).

Makkara on kuitenkin ”pirun hyvää” jutaamisen jälkeen olipa se kuinka sivistymätöntä tahansa.

Henry Thoreau filosofoi jotenkin tähän tapaan: ”Onpa oma toimintani sitten millaista hyvänsä, uskon ihmislajin kehittyvän väistämättä vähitellen siihen suuntaan, että eläinten syömisestä luovutaan – yhtä varmasti kuin villiheimot ovat jättäneet toistensa syömisen tultuaan kosketuksiin sivistyneempien kansojen kanssa.” Saattaa olla, että osa nuorisoa, jonka kanssa olen jonkin verran kanssakäymisessä, pitääkin nykyisin tätä makkaransyöntiä barbaarisena. Omille lapsilleni olen vannonut syöväni makkaraa ”vain kesällä.” 

Henry Thoreaulle oli ihmeen vaikeaa hankkia ja valmistaa niin yksinkertaista ja puhdasta ruokaa, ettei se olisi loukannut hänen mielikuvitustaan. Kun kaverini hompsii tuossa makkaraa suuhunsa silmät pullollaan arvelen, ettei hän kerkeä maistaa miltä se maistuu. Taitaa olla hoppu järvelle. Minullakin on ollut monesti hoppu mitä erilaisimmilla työmailla. Joskus olen pannut kuuman veden juoksemaan kraanasta makkaran päälle jatkaen hommia sillä aikaa. Kerran autotehtaalla ylitöissä kaveri näytti miten hitsauslaitteella ”saa nätisti makkaraa.”

Thoreau sanoi: ”Joka erottaa ruokansa todellisen maun ei voi koskaan olla ahmatti; joka ei sitä erota, ei voi muuta ollakaan.” Tämä 1800-luvulla elänyt filosofi ja yhteiskuntakriitikko elätti itsensä monissa ammateissa. Muistaakseni Thoreau ei mennyt äärimmäisyyksiin ruuasta luopumisessa, mutta kuitenkin niin pitkälle, että se tyydytti hänen ajattelunsa vaatimukset sekä eettiset ja esteettiset pyrkimyksensä. Oikeastaan hyvänä ohjenuorana voisin pitää hänen sääntöään, että ”ruuan laatu tai määrä ei ratkaise, vaan omistautumien aistituille mauille.” Tosin nyt tätä aistimista saattaisi sotkea jos esimerkiksi heti makkaran päälle yrittäisin syödä vaikkapa tikussa nuotiolla kypsytettyä taimenta.

Niin onko meillä taimenta tänään? Lähden huuhtomaan kahvipannua rantaan samalla tarkkaillen ympäristöä. Etsin rannalta sopivaa suonsilmäkettä, hetteen koloa tai muuta kylmää säilöpaikkaa kaloille ja osalle eväistä. Sen pitäisi olla samalla sellainen, ettei kettu pääsisi niihin käsiksi. Oikein hyvää paikkaa en löydä tästä törmän alta. Yksi vetinen kolo on sentään rannassa, mutta se ei ole kovin hyvä. Säilöän kuitenkin koloon makkarat tiiviisti minigrip – pusseihin laitettuina kuten myös voin ja oivariinin sekä leivät ja suolalihan. Nostan kiviä päälle lopuksi, etteivät ketut vie. Olkoon siinä ainakin aluksi.

Leppoistelemme vielä teltassa vähän aikaa ennen kuin lähdemme etsimään Taimenjärveä ja taimenia. Pian lähdemme virveleiden kanssa kulkemaan kompassini osoittamaan alunperäiseen suuntaan. Asentopaikan törmä päättyy kapeaan suokaistaan, jossa on pari lammikkoa. Asentopaikan järvi laskee niihin ja taas siitä eteenpäin jonnekin. Sitten maa nousee töyrääksi, jonka päällä kasvaa mänty. Se on hyvä maamerkki koska muita mäntyjä emme ole nähneet. Mutta pian edessämme näkyy vesi, josta ei voi erehtyä, Taimenjärvi. Tämäkään ei ole mikään iso järvi, mutta erottuu kokonsa ja näkönsä puolesta edellisistä edukseen.

Rinnassa läikähtää levottomasti. Nyt se on löydetty. Järvi, jota jo muutaman vuoden olemme odottaneet ja jota sormemme ovat karttalehdellä hamuilleet. Melkeinpä hosuen kiirehdin rantaan virvelin kanssa. Vieheeni lentää jo ennen kuin Siika-Erkki on rannassa, josta olen poikamaisen riemuissani.  Muutaman alkuheiton jälkeen rupeamme kiertämään järveä tulosuunnastamme oikealle. Sitä ensimmäistä taimenta ei aivan heti tule. Ennen kapenevaa järven alapäätä poikkeamme pienellä lammikolla, joka kuhisee pieniä taimenen mutuja, jotka vain seurailevat vieheitämme. Ylitän mäennypylän jatkaessani järven päähän. Sielläkään ei mitään tapahtumia; ei edes tapailuja. Järven päässä huomaan vesirajassa tyhjän kompostikalastajien matopurkin.

Yhden tulipaikankin ohitamme, mutta ei järven rannoille ole kuitenkaan polkuja muodostunut kuten useimpien kalaisten järvien ympäriltä tapaa niin Lapissa kuin Norjan Finnmarkissa. Etenen järven takarantaa Erkin seuratessa perässä. Hetken ei tapahdu kummempia. Sitten siimani juuttuu johonkin kiinni sillä seurauksella, että se napsahtaa poikki heittäessäni. Sininen lotto, luottovieheeni tämän kesän taimenpyynnissä, lentää järveen. Hitsi ja voi voi! Tällä sinisellä Super Vibrax 3:lla rupesin saamaan taimenia pari viikkoa sitten. Ensin Njavkanjávrin tunturijärvestä kaksi kaunista ja sitten muistakin seudun järvistä. Tuntuu kuin tuleva saaliini olisi nyt jo kadonnut.

Siimaa korjatessa ja uutta viehettä viritellessä Erkki kulkee ohitseni. Laitan entisen luottolipan, mustan Mepsi kolmosen, johon suhteeni on tänä kesänä haalistunut. Mutta Erkillä on taimen kiinni paikassa, jossa suolta liruu pieni puro järveen. Taimen on sen alla odotellut puron tuomaa ravintoa. Se molskii oikein mukavasti siiman päässä; ja sen kylki välähtelee alhaalle painuneen ilta-auringon valossa kultaisena kuin faarao Tutankhamon kulta. 

Menen avuksi kalan nostossa. Laskeudun rantaveteen napaten taimenta niskasta kuten Kalkkoaivin takana äskettäin. Rannalla potkii sitten oikein hyvän näköinen taimen, mikä lisää toiveikkuutta. Unohdan näpätä saaliista kuvan, kun jo riennän eteenpäin. Jatkossa käy kuitenkin niin, että Erkki onnistuu saamaan vielä pari taimenta lisää, kun minun viehettäni ei edes tapailla. Vieheeni jää kerran pohjaankin kiinni, mutta onnistun irrottamaan sen täpärästi.

Taimenjärven yläpäähän ehdittyämme on jo hämärää. Kello on yli kahdentoista. Elokuun viides yö hiipuu ja tummuu kertoen yöttömän yön jääneen taakse tältä kesältä. Se riipaisee vaikka tiedän auringon nousevan melko pian uudestaan. Minusta kuitenkin tuntuu auringon laskiessa horisontin alapuolelle, että Lapin kesän suloisin suvi on ohi ja alan vaivihkaa seurailla ”syksyn merkkejä.”

Palaamme teltalle väsyneinä, mutta kohtalaisen tyytyväisinä kolmesta hyvän kokoisesta ja näköisestä taimenesta. Näytekappaleet on saatu. Neuvon Erkkiä laittamaan taimenet rantaan samaan koloon, jossa eväät jo ovat tai sitten upottamaan järveen kassissa ilmatiiviisti pakattuina.  Makuupusseihin päästyämme kysyn Erkiltä laittoiko hän kalat niin, ettei kettu varmasti pääse viemään.

Ei ollut laittanut. Kerron hänelle miten minulle kävi Surnulla kettujen kanssa. Erkki ei oikein usko, että täällä kettu tulisi kaloja viemään. En viitsi lähteä enää makupussistani kaloja laittamaan, kun eivät ne ole omiakaan, vaan kaverin saamia. Ehkä Erkkikin uskoo sitten, kun ketut vievät.

Uusi itsetäyttyvä makuualusta on hyvä, mutta siitä huolimatta uni ei vaan tule. Pyöriskelen unettomana viiteen saakka. Sitten urvahdan jonkinlaiseen uneen. Erkki on nukkunut paremmin ja menee herättyään tekemään tulia. Siihen minunkin on herättävä, sillä yöllä on tapahtunut se mitä aavistelin. Kettu.

Erkki huutelee, että kettu on syönyt niin taimenet kuin eväämmekin. Täällä on kaikki hujan hajan pitkin maata, Erkki huutaa. Pukeudun ja kömmin katsomaan hävitystä. Tosiaan. Revittyjä muovikasseja ja eväitämme on hujan hajan lähimaastossa. Säilytyspaikan lähellä on maassa pari taimenta päät ja yläosaa syötyinä. Kolmatta kalaa ei näy. Ketut syövät päät ensin koska ne ovat rasvaisia. Ja rasva näkyy maistuvan niille muutenkin. Mättäältä löydämme tyhjäksi nuollun Oivariinirasian.  

Vaikka kettu on tykännyt rasvasta, niin makkaroihin se ei ole koskenut. Makkarapusseissa ei näy edes hampaan jälkiä. Makkarat ovat kai liian rasvattomia tai sitten ”hän” on lukenut tuoteselosteet tarkasti ja todennut makkaran epäterveelliseksi. Tiivisti minigrip-pussiin pakattuja ruisleipiäkään ei löydy. Yllätyn kun pikakaurapuuro pussejakin eläin on hajottanut ja juustoa maistellut niin, ettei sitä voi enää syödä.

Hävikkiä laskiessamme huomaamme, että eväistä on enää jäljellä makkarat ja hiukan vaaleaa leipää. Se on näköjään ketustakin epäterveellistä. Ketut, joita voi olla tässä kokonainen pesue, näyttävät noudattavan samantapaista terveellistä ruokavaliota kuin minäkin. Poikkeuksena meikäläiselle ovat vain nuo makkarat kalereissuilla. Mutta me olemme nyt melkein eväittä!

Harmittaa, kun en viitsinyt yöllä korjata eväitä ja kaloja paremmin. Tosin se lohduttaa, että kettu vei Erkin kalat, kun itse en saanut mitään. Tokenemme tästä vähitellen ryhtymällä aamupalalle niillä eväillä mitä löydämme. Rinkkani alaosasta löydän pari pikakaurapussia. Nuotion viereen jäänyt nahkainen kahvipussini on saanut muistoksi ketun hampaanjäljet, mutta ei ole hajonnut. Keitän kahvit. Rinkastani löytyy vielä edelliseltä reissulta jäänyt voipaketin jämä. Lohkon siitä höystettä kaurapuuroon. Loppuaamiaiseksi käristämme makkaraa ja juomme kahvit päälle.

Laittaudumme vähin erin lähtöön Taimenjärvelle. Mennessämme virvelöin pari tammukkaan matkan varrella olevasta lammikosta. Kierrämme nyt järveä yläpään kautta suurin odotuksin. Eilen illalla taimenet tuikkivat ja ottivat Erkin punaiseen lottoon yhdentoista jälkeen. Sää on nyt puolipilvinen ja hieman tuulinen. Tuikkeja ei näy missään eikä kalaa muutenkaan käy.

Vasta yläpään takakulmaan laskevan lirun kohdalla jysähtää taimen lottooni. Se riuhtoo ja hyppii, mutta irtoaa saatuani sitä hilatuksi vähän matkaa. Taimen iskee myös Erkin vieheeseen, hyppää ja irtoaa saman tien. Minulla se käy vielä kerran tokaisemassa, mutta sitten otit loppuvat. Jatkan Erkin jäädessä vielä yrittämään. Saavun turhaa heiteltyäni pienen lahden luo, johon laskee suolta liru. Tartutan kolmosen Mepsin kiveen eikä se irtoa miltään kantilta vedettäessä.

Kahlaan ison kiven päälle nykimään. Erkki kahlaa lopuksi kahluusaappailla vieheen luo, mutta ei ylety. Siimaa vedellessä se katkeaa ja Mepsi jää sinne. Istun kiven päälle uutta viehelukkoa sitomaan. Erkki jatkaa sillä aikaa eteenpäin ja nappaa heti kohta taimenen kuten eilenkin minun söhriessä vehkeitteni kanssa. Se ei ole yhtä iso ja kaunis kuin eiliset, mutta hyvä näinkin. Kovasta yrityksestä huolimatta en tavoita ainuttakaan kalaa järveä kiertäessämme. Tulemme siihen kohtaan, jossa mönkijäkeino kohtaa järven. Olen varma, että tämä mönkijänjälki johtaa siihen haaraan, jonka tullessa ohitimme.

Rannalla ylempänä on vene. Merkkejä verkkopyynnistäkin löytyy.  Vesirajassa on suolia hiljattain avatuista isohkoista taimenista. Arvelen, että veneellä uistellen tavottaisimme taimenet paremmin. Ne tulevat iltaisin rannan matalaan hetkeksi tuikkimaan, mutta ovat silloin arkoja ja vain hetken ulottuvilla. Tekee mieli ottaa vene, mutta Erkki ei siihen suostu. Jatkan matkaa alapään kautta tulopuolelle. Otan törmältä koivun päälle kiiveten kuvan järvestä.

Käyn samalla lammikolla kuin eilenkin. Se on heti kohta järvestä laskevan puron laajentumana. Mutukalat tuikkivat pinnassa nytkin, mutta vain joku käy hieman tökkäisemässä. Erkki lähtee asennolle, mutta minä käyn vielä heittämässä Taimenjärvessä tuloksetta. Palatessani pysähdyn asentopaikan töyrään alapuolella olevan suolampareen luo hakemaan sinne unohtuneita kalasaksia. Ne löytyvät siitä.

Telttamme alapuolella olevan sameavetisen lammen vedet siis liruttelevat tämän ja sen vieressä olevan toisen lammikon kautta alaspäin. Käyn pyytämässä toisenkin lammikon tyhjäksi. Molemmista saan yhteensä kymmenkunta tammukkaa. Paistan nämä pikkutaimenet nuotiolla makkaroiden jatkeeksi asennolle palattuani. Erkki on kerinnyt sillä aikaa lepäilemään. Leivättömän aterian, mutta vahvan pannukahvin jälkeen lepäilemme jonkin aikaa. 

Teltassa makaillessa on hyvä rupatella kaikenlaista. Kumpainenkin on huomannut, että eläkeläisenä rahat eivät tahdo riittää enää niin kuin töissä ollessa. Jotain kuitenkin jää kalaukko harrastuksiin, kun emme verota itseämme huonoilla elämäntavoilla. Tuleepa kerrottua viimeisimpiä kokemuksia myös muitten kalaukkojen kanssa tehdyistä reissuista. Ja sitten tuumaillaan, että mihinkä lähdettäisiin illaksi. Kalaa olis hyvä saada, kun ei ole muuta kuin tuota makkaraa.

Houkuttelen Erkkiä kokeilemaan pienempiäkin järviä. Hän suostuukin hieman epäröiden lähtemään asentopaikkamme töyrään takana olevalle järvelle. Otan siitä toisella heitolla tammukan mikä ei Erkkiä kiinnosta. Erkki ei periaatteestakaan pyydä purotaimenia. Asiasta syntyy keskustelua, jossa hiukan puolustan ”kompostikalastusta.”

Saan toisen tammukan järven alkupäästä, josta lähtevää puroa seuraten tulemme sille järvelle, jossa eilen tullessamme poikkesimme Taimenjärveä etsiessämme. Löydämme rannasta kuolleen matikan. Minä kävelen järven päähän, jossa näyttäisi olevan rantaheinikossa enemmän heittorakoa. Saankin siitä isompien rantakivien välistä vastatuuleen heitellessä pari tammukkaa.

Pian Erkki ilmoittaa lähtevänsä takaisin Taimenjärvelle. Ymmärrän sen hyvin, koska hänellähän on neljä kaunista taimenta sieltä, joista kolme vei ketut. Huudan tulevani myöhemmin perässä kunhan tämän tässä katson. Erkin lähdettyä palailen siihen kohtaan, jossa eilen pysähdyimme ja katselin kompassia. Siinä on vaikea heitellä. Kävelen eteenpäin puronsuulle. Saan siitäkin pari tammukkaa. Edellisestä järvestä tähän laskevassa purossa näyttää olevan isompi lammikko aivan lähellä. Kävelen sinne.

Lammikko on todella houkuttelevan näköinen erämaisessa ympäristössä. Kuin unelma. Sen pinnalla tuikkii ja maikkuu. Heti ensimmäisellä heitolla iskee taimen, joka irtoaa. Seuraavilla heitoilla saan kolme taimenta, joista yksi isompi. Tästä yksinäisestä hetkestä nautin. Olen aina viihtynyt latvavesillä, vedenjakajien puroilla ja lammikoilla. Ja nytkin, kun välillä taukoa pidellen vain katselen vaihtelevassa taivaan valossa väräjävän lammikon pintaa tai sivulleni jääneen järven välkettä. Pienintäkään liikettä ei ole eikä ääntä ei kuulu. 

Hätkähdän hereille itikoiden hyökkäykseen. Niitä huitoen siirryn lammikkoon laskevan puron suulle, josta saan yhden vielä isomman yksilön. Taimen tekee päivän komeimman hypyn ja vetää lammikon reunaa myöten niin, että avokelan jarru pärisee. Kiristän jarrua ja kelaan kalan suoraviivaisesti rantaan ja linkoan sen vapaa notkauttaen rannan hetteikköön. Taimen on kirkkaamman värinen kuin aiemmin saadut.

Taimenet tulevat sitten aremmiksi eivätkä enää ota hanakasti. Seurailevat viehettä, mutta eivät käy koukkuun. Jätän ne kasvamaan sinne. Palailen jonkin matkaa puroa myöten päättäen oikaista asentopaikan ohitse Taimenjärvelle. Minusta tuntuu, että jossakin lähellä on se kannas, josta vesi jakautuu kahteen suuntaan. Tämä on taimenelle sopivaa vesistöä, jossa on kutuun sopivia sorakoita sekä lompoloita ja lammikoita mutujen kasvualtaiksi sekä puroja siirtymisväyliksi järvestä toiseen ja yksi isompi järvi, jossa on elintilaa isommille. Kaikki taimenet kutevat virtavesissä, mutta meritaimen vaeltaa syönnökselle mereen ja järvitaimen järveen.

Purotaimen elää periaatteessa koko elämänsä virtavesissä. Rajat eivät kuitenkaan ole aina aivan selvät. Ainakin osa purotaimenista elää ”tammukkana” pikkupuroissa koko ikänsä, mutta osa saattaa käydä syönnöksellä päävirran suvannoissa tai lähteä aikansa purossa elettyään syönnösvaellukselle alapuoliseen järveen tai mereen. Täällä arvelen taimen liikkuvan puroja myöten lammikoista ja pikku järvistä tosiin. Mutta nouseeko taimen merestä Tornionjokea tänne saakka?

Ajatuksiini vaipuneena hätkähdän tullessani järvelle, jota en tunnistakaan. Pari heittoa tehtyäni palaan takaisin jyrkähkön tievan reunalle. Tässä välissä on upottavaakin suota. Onko vedenjakaja tässä, mietin kävellessäni? Nousen tievalle nähdäkseni missä olen. Paikka näyttää jotenkin tutulle. Tulimmeko tästä Erkin kanssa ilta-päivällä järvelle, josta sain ensimmäisen tammukan?

Kävelen tievalla pientä poropoluntapaista keinoa. Täällähän ei polkuja juuri ole näkynyt. Näen alapuolella vettä ja menen katsomaan. Mikähän järvi tämä on? Rantaa laskeutuessani heitän kokeeksi samaa rusehtavaa pilkullista minilottoa, jolla kalastin iltapäivän pari ensimmäistä tammukkaa. Etenen lottoa heitellen kapenevan järven päätä kohden. Huomaan järven päähän tullessa kaloja pinnassa.

Ne eivät vain tuiki, vaan suorastaan molskivat pinnassa niin, että selät ja pyrstöt näkyvät. 

Toiseen heittoon tämähtää kunnolla. Se on isompi kuin mikään aikaisemmista. Taimen syöksyy, räikkä pärisee. Pari komeaa hyppyäkin se tekee ennen kun saan rantaan. Se onnistuu sotkeutumaan rannassa roikkuviin köynnösmäisiin kasveihin. Saappaan varret riittävät juuri ja juuri laskeutuessani mättäältä veteen. Saan otteen taimenen niskasta ja viskaan rannalle mukana roikkuvine kasveineen.

Taimen potkii rajusti rannallakin. Sykkeeni on noussut ja jatkuva molskahtelu kiihdyttää lisää. Veristän saaliin nopeasti ja viskaan seuraavan heiton hieman kiihkosta vapisevin käsin. 

 Seuraava taimen on vähän pienempi, mutta kolmas taas isompi. Siirryn väsyttämään sitä kivien luo, jossa on vähemmän kasveja rannassa. Pahus soikoon! Taimen irtoaa juuri alkaessani ottamaan sitä maihin. Pikkulotossa on pienet kullanväriset koukut, joista isompi kala voi helpommin repiä irti. Vaihdankin isomman loton. Siihen kala ei kuitenkaan ota. Vaihdan väriäkin, mutta ei se niihin käy. Siirryn lähemmäs järven päätä, jossa ne nyt molskivat. Yksi ottaa heti, mutta kun se irtoaa, vaihdan pikkuloton takaisin. Sillä tartutan ja kotiutan vielä pari taimenta kunnes syönti loppuu. 

Tällä välin on alkanut sataa tihuttaa. Puin kertakäyttöisen sadetakin jo aiemmin. Se kahisee ja repeilee pusikoissa. Sateen jatkuessa molskiminen loppuu ja tuikit harvenevat. Syönti hiipuu. Putsaan kalat ja nousen tievalle kalakassia kantaen. Kävelen äskeistä polkua eteenpäin, kunnes se pökkää suohon. Huomaan siinä törmän reunalla tutun ruostuneen sikarilaatikon. Huh! Nyt tiedän missä olen.

Olen kalastanut saman järven vastapuolella, taka-päässä, josta Erkin kanssa aloitimme tämän session. Palaankin takaisin järven alkupäähän ryhtyen heittelemään asentopaikkaamme nähden järven takareunalta. Saatuani tästä ensin yhden tammukan, iskee kohta jo isompikin.

Se on jokseenkin äsken saatujen kokoa. Taimen saa veren kiertämään tihkusateessakin. Tartun siihen vedessä seisoen niskasta ja viskaan rannalle potkimaan. Irrotettuani taimenen vieheestä asettelen kameraa mättäälle ottaakseni itsestäni kuvan sen kanssa. Eipä tässä ole kerinnyt kuvia näpsimään. Kun käännyn takaisin taimeneen päin, sitä ei näykään missään! Olen ihmeissäni. 

Ovatko ketut todella noin nopeita? Enkö tainnuttanut sitä kunnolla? Hyppäsikö se järveen takaisin? Pyörin siinä hämmennyksissä hyvän aikaa luullen jo menettäneeni kalan, kunnes huomaan aivan pienen reiän sammalikossa. Työnnän siitä käden alas ja tunnen taimenen kädessäni melko syvältä. Taimenesta on tullut maanalainen. Huh! Saaliini pelastuu ketuilta tällä kertaa.

Helpottuneena jatkan virvelöintiä järven toista päätä kohden. Keskivaiheilta saan äskeistä pienemmän, mutta sitten loppuu. Järven takapäässäkään ei tuiki eikä molski enää. Muutamien heittojen jälkeen luovutan ja palaan toiselle rannalle siihen kohtaan, josta iltapäivällä aloitimme. On jo melkoisen hämärää eikä tässäkään kala enää ota. Taidanpa lopetella tähän vaikka saamainto on vasta syttynyt äskeisten tapahtumien myötä.

Huomaan jängältä järveä kohden tulevan rivin vaivaiskoivuja, josta päättelen asentomme viereisestä lammesta lähtevän puron kulkevan sieltä tähän järven. Kävelen purolle seuraillen sitä ylöspäin niiden kahden pienen lammikon luo, jotka jo päivällä pyysin tyhjiksi. Tyhjiä ovat, totean muutaman heiton jälkeen. Nousen heittämään vielä asentolammestamme, mutta se ei anna mitään merkkejä nytkään. Erkin huudellessa teltalta palaan sinne. Iltapalaksi syömme taas makkaraa ja vaalean leivän rippeitä. Erkki ei ollut saanut Taimenjärveltä enää mitään. Tuikkejakaan ei ollut.

Erkki on graavisuolannut aamupäiväisen taimensa ja upottanut sen järveen kuten neuvoin. Minäkin suljen tämän saaliini rannassa ilmatiiviisti minigrip-pussiin ja laitan sen vielä toisen isomman minigrip-pussin sisälle. Sen laitan muovikassiin, johon vielä iso kivi painoksi. Sidon muovikassin suun solmuun ja upotan järveen niin syvälle kuin saappailla yllän.

Makkarasta ja taimenista koostuneen iltapalan jälkeen juuri telttaan päästyämme sade kiihtyy. Välillä vettä tulee niin että lotisee. Kuuntelen sadetta ja mahdollisia ketun ääniä. Päivällä kalassa ollessamme kettu oli hakenut puoliksi syödyt taimenet rannalta ja penkonut, mutta makkarat ja muut olivat nyt turvassa. Seuraavanakaan yönä uni ei tule. Erkin kuorsatessa minä valvon.

Viiden jälkeen Erkki nousee ja menee tekemään tulta, kun yritän edelleen nukkua. Onhan meillä onneksi tervasta mukana, joten tuli voi syttyä sateen lakattua. Arvelen Erkin rientävän Taimenjärven komeiden taimenten perään näin aamusta. En jaksa lähteä eilisille ottipaikoille. Urvahdan lopultakin hetkeksi.

Havahdun ääneen, joka kuulostaa vaimealta huudolta. Erkkiköhän siellä huusi? Jos huutaa vielä, vastaan siihen. Jään kuuntelemaan, mutta ääni ei toistu. Kohta Erkki rymistelee teltalle. Sanon heränneeni juuri ja kysyn huuteliko hän äsken. Oli huudellut. Erkki sanoo, että sumu oli aamulla niin sakeaa, ettei hän järveltä palatessaan tahtonut löytää telttaa. Taimen ei ollut aamulla iskenyt, joten saaliksi jää Erkille yksi graavattu taimen. Tyhjennän patjani ja kokoan makuupussin ja tyynyn. Tuon tavarat ulos teltasta poistuessani.

Erkki on saanut nuotion palamaan uudestaan. Keitän kahvit. Syömme loput makkarat. Meillä ei ole enää evästä, joten senkin takia on täältä palattava. Keskenhän täältä joutuu lähtemään, mutta tulipahan tämäkin paikka katsottua. Lähdemme asennolta klo 11:10. Kävelen keulassa katsoen kompassista ylemmältä laelta tullessa ottamani suunnan vastakkaista suuntaa. Otan siitä ennakkoa oikealle tarkoituksena osua uudemmalle mönkijäkeinolle, joka oikaisisi melkoisesti.

Ennakon takia kulkeudumme vaaran laesta oikealle. Välillä on yksi pienempi järvi, josta olisi pitänyt eilen kalastaa. Se on kalaisamman oloinen. Mutta kun liikkeelle on lähdetty, emme laske rinkkoja enää selästä. Jatkaessamme kävelyä aiemmin näkyneet laet katoavat näköpiiristä, mutta menemme kompassin suuntaan. Kohtaammekin sitten mönkijäkeinon, jota myöten on paljon helpompi jatkaa matkaa.

Se ei ole sama keino, jota tulimme Taimenlakien päälle. Arvelen tämän tulevan siitä haarasta, jossa tullessa pysähdyimme karttaa katsellen. Arvelen, että meille tietä neuvonut vanhempi mies ei ehkä ole liikkunut mönkijällä eikä tiedä tästä mönkijäreitistä. Ehkäpä ukko ei ole liikkunut täällä enää aikoihin.

Tämä jälki on helpompi kävellä kuin lakien kautta kulkenut ja oikaisee aika tavalla. Saavummekin kylään jo klo 14:30. Aikaa kului vain kolme tuntia 20 minuuttia. Palasimme reilusti puolta nopeammin takaisin. Vain kolmesti pysähdymme tauolle. Energiajuoman jauhe oli loppunut, mutta täytin pulloa puroista matkan varrella. Askelta kevensi sekin, että rinkan alaosassa oli sentään sopivasti taimenia. Eihän näille reissuille lähdetä sillä mielellä, että haalisimme saalista raivopäisesti. Syömäkalat ja viimeisenä tai viimeisinä päivinä pyydetyt tuliaiskalat riittävät.

Helpotus on suuri porokentältä kautta autolle saapuessamme. Pudottaessani rinkan maahan tunnen nousevani ilmaan. Olen kiitollinen jaksaessani 65-vuotiaana vielä vaellella rinkan kanssa. Eikä se niin rankkaa olekaan, jos paino ja vauhti ovat kohtuulliset. Olemme kiitollisia, kun sadekin taukosi aamulla eikä enää rasittanut meitä paluumatkalla.

 ----------------------------------------------------------