Lukukokemuksia

Ernest Hemingwayn Nick Adamsin tarina

Kaksitoistavuotias Littless on älyttömästi ihastunut hieman vanhempaan veljeensä Nickiin. Hän lähtee väen väkisin veljensä matkaan tämän piileskellessä peräänsä saanutta paikallista riistanvalvojaa. Nick on ollut pienestä pitäen armoitettu luonnossa liikkuja ja tuntee seudun yhtä hyvin kuin sieltä poistuneet intiaanit aikoinaan. Riistanvalvoja on kutsunut avukseen etelästä säälimättömän virkamiehen, joka on muun muassa ampunut erään pojan, mutta toimittanut puolestaan hirsipuuhun syyttömän Tomin.

Nick pelastui sisarensa ansiosta täpärästi kiinniottajiltaan, kun nämä olivat tulleet hakemaan häntä kotoaan. Riistanvalvoja ja etelän mies jäivät kuitenkin yöksi Nickin kotiin odottamaan hänen paluuta. Yön kuluessa he naukkailivat viskiä ja nukahtivat ennen pitkää. Pidättäjien kuorsatessa Littless keräsi kotoaan ruokatarvikkeita ainakin parin viikon ajaksi. Sillä aikaa Nick haki ladosta sinne piilotetun kiväärinsä ja muita tavaroita.

Nuoret lähtevät yönselkään vaivalloiselle pakomatkalle raskaine kantamuksineen. Nick ei tietenkään halua sotkea siskoaan tähän juttuun, mutta Littless lähtee ja aikoo muuttaa itsensä pojaksi matkan aikana, ettei heitä tunnistettaisi helposti. Tosiasiassa Littless lähtee mukaan juuri sen takia, ettei Nick tappaisi riistanvalvojan poikaa, jonka tietävät lähtevän heidän peräänsä.

Riistanvalvoja on kauan jahdannut Nickiä salakalastuksesta saamatta häntä koskaan kiinni itse teosta. Nick tienasi itselleen ja perheelleen rahaa kalastamalla puronieriöitä paikalliselle kauppiaalle ja hotellinpitäjälle. Kauppiaan pyynnöstä Nick saattoi toimittaa nieriöitä tosinaan silloinkin, kun niiden kalastus oli kiellettyä. Näistä toimistaan Nick ei ollut jäänyt kiinni, mutta sitten sattui pahempi vahinko.

Nick oli lukenut jostakin kirjasta, että kauriin saattoi tainnuttaa luodilla päätä nirhaisten ilman, että se aiheuttaa eläimelle vahinkoa. Tilaisuuden tultua Nick halusi kokeilla, mutta hän osuikin kauriiseen ja se kuoli. Tapauksen näkijänä saattoi olla riistanvalvojan poika, jota hänen isänsä aikoi käyttää todistajana toimittaakseen Nickin kasvatuslaitokseen. Riistanvalvoja ja poika kantoivat kaunaa Nickiä kohtaan. Nick oli poikien välisissä kahnauksissa pieksänyt pojan pari kertaa, jonka jälkeen poika on kaunaisena jäljitellyt Nickiä hänen retkillään.

Nick tiesi yöllä sisarensa kanssa paetessaan mihin piiloutuisi odottamaan tilanteen rauhoittumista. He kulkivat asutun seudun läpi niin, ettei edes koira haukahda ja metsäiselle seudulle tultuaan jälkiä jättämättä. Kerran pysähdyttyään ja nukuttuaan he kulkevat erittäin vaikean maaston kautta sellaiselle koskemattomalle suo ja metsäseudulle kalaisan puron varteen, jossa ei ole intiaanien jälkeen käyneet muut kuin Nick. Ja hän tietää, etteivät kankeat viskiä juovat takaa-ajajat tänne pääse. Sen sijaan Nick ei ole täysin varma löytäisikö riistanvalvoja Evansin poika tänne. Hän on hyvä jäljittämään, tuntee Nickin ja voi arvata mihin hän on pyrkinyt.

Nick naamioi leirinsä havuvuoteineen hyvin hemlokkimetsän reunassa. Purossa töyrään alla ui suurikokoisia maukkaita puronieriöitä. Näitä Nick onkii ja paistaa ensiateriakseen. Onkireissun aikana Littless on leikannut mustat vahvat aaltoilevat hiuksensa ja opettelee muuttumaan pojaksi. Hän välttää tyttömäisiä liikkeitä pyrkien liikuttamaan käsiään ja jalkojaan poikien tavoin. Hän seuraa miten Nick liikehtii, mutta seuraavassa hetkessä hän haluaakin suukotella veljeään. Littless sanoo veljelleen, että haluaisi mennä naimisiin hänen kanssaan.

Nick sanoo, ettei sisko voi mennä veljen kanssa naimisiin. Littless on sitä mieltä, että kyllä voi koska se on ”luonnon laki.” Littless sanoo Nickille, että ”minusta tulee sinun avovaimosi kirjoittamattoman lain mukaan”... ja että ”eihän siinä tarvitse muuta kuin elää tietyn aikaa miehenä ja vaimona... se on samaa kuin uudisasukkaan oikeus maahan.” Nick vastaa, että ”en aio antaa sinun rekisteröidä valtaustasi.”

Näin he asettautuvat piilopaikkaansa. Erään kerran Nickin ammuttua pyylintuja ja ryhtyessä keräämään Littlessin kanssa marjoja, hänelle tulee tunne, että Evansin poika on tullut takaa-ajajien kanssa leiriin. Nickin hiipii hiljaa takakautta puitten suojassa leirillensä, mutta siellä ei ole ketään. Ja sitten sisarusten leirielämä taas jatkuu. Ernest Hemingway lopettaa tarinan taitavasti tähän. Näinhän meidän elämämme menee tänäänkin. Se on avoin tarina, jossa eletään yhtä päivää kerrallaan. Alitajunnassa vaanivat laiminlyöntimme, tekemättömät työt ja milloin mitkäkin ”Evansin pojat” enempi tai vähempi. Ja vaikka meissä on kasvanut sisarten välinen sekä puolisoiden välinen rakkaus erilleen, on rakkaus edelleen elämässä avoin valtakirja ja uudisasukkaan valtaus; varsinkin näin keväällä.

Lukukokemuksia Kätilöstä

Katja Kettu, Kätilö. Romaani, WSOY 2011.

Katja Kettu, syntynyt 10.4.1978, muuttanut Rovaniemeltä Turun, Tampereen, Tallinnan, Lontoon ja Helsingin kautta Sammattiin Eeva Joenpellon kirjailijakotiin, tekee kirjoittamisen ohella animaatioelokuvia, opettaa käsikirjoitusta ja laulaa punkkia Confusa-bändissä. Romaanit: Surujenkerääjä 2005, Hitsaaja 2008 ja nyt tämä lukemani Kätilö (WSOY 2011).  Siitä muutama sana tässä.

Muistan jo syksyn sinisissä hämärissä mökillä kuunnelleeni Lapin radiosta kirjailija Katja Ketun haastattelua ja hämmästelleeni nuoren naisen historian tuntemusta ja hyvää yleistietämystä sekä notkeaa ulosantia haastattelussa. Ihastuin ja taisin silloin alustavasti kiinnostua puheena olleesta Kätilö romaanista. Ostinkin tuon romaanin vaimolle joululahjaksi, mutta unohdin antaa sen hänelle jouluna. Siten ehdinkin lukea romaanin enne kuin kirja kerkesi Railin käsiin. Näin meillä toimii sensuuri.

Pakko sanoa nyt, kun olen Kätilön lukenut, että se on kieltämättä erikoinen romaani, mutta toisaalta ei kuitenkaan.  Romaani etenee kuin päiväkirjaa lukemalla, jossa kertomuksen juoni syntyy ja tarinan huipennusta lähestytään vuoroin kesäkuun 1944 alusta lähtevin ja syys-lokakuulta ristiin kerrotuin päiväkirjakatkelmin.  Varsinkin loppua kohti minulle tuli tunne, että Kätilö on yhtä aikaa historiallinen ja ajankohtainen romaani.  Romaanissa on faktapohja Lapin sodasta Petsamon, Itä- ja Koillis-Lapin alueelta, joka on jäänyt Lapin sotaa käsiteltäessä yleensä vähemmälle huomiolle. Tämän faktapohjan päälle kirjailija kertoo intohimoisen rakkaustarinan avaten samalla näkymän naisen seksuaalisuuteen ja intohimoiseen rakkauteen, joka tällaista herännäisyysseudulla syntynyttä ja varttunutta suorastaan järkyttää.

Minä en pystynyt lukemaan kirjaa yhdellä siemauksella kuin jotain toimintajännäriä. Oikeastaan lukeminen lähti hyvinkin takkuisesti liikkeelle.  Pystyi lukemaan sitä iltaisin vuoteessa tai junassa matkustaessani yhden päiväkirjan päivän kerrallaan lyhyinä pätkinä. Mutta näin edeten tuntui, ettei kirja lopu koskaan. Aluksi proosa ei tuntunut kovinkaan sytyttävältä. Kirjaan on kuitenkin painettu kartta Itä-Lapin ja Ruijan alueelta ja siihen on merkitty romaanin tapahtumapaikat. Vilkaisu karttaan herätti mielenkiintoni.

Koko romaanin ja sen rakkaustarinan yksi keskeinen näyttämö on Kuolleen Miehen vuono Ruijan Ifjordissa. Koska olen kalastellut tuolla seudulla muutamia kertoja ja nukkunutkin teltassa juuri niillä paikoilla kuin Kätilö saksalainen rakastettunsa kanssa, motivoidun jatkamaan lukemista. Vaikka tällä iällä nuo naisjutut vähenevät sitä mukaa kuin kalajutut lisääntyvät, ei tuo romantiikan ja seksin puoli aivan pimeenä vielä ole.

Saatuani luettua kirjan loppuun tammikuussa olen vielä jotenkin pyörällä päästäni. En tiedä olisiko pääni enemmän pyörällä vai millainen vaikutus olisi tullut, jos olisin ahminut kirjan kertalaakista? Toisaalta kirjassa on sellaisia jippoja tai asiayhteyksiä, joita tekisi mieli tutkistella enemmänkin, mikäli energiaa riittäisi.  En tunnusta kirjan luettuani olleeni missään erikoisessa huumassa, kuten jotkut kirjan lukeneet ovat kertoneet. Luin sen mielestäni kylmän rauhallisesti sellaisella analyyttisellä otteella kuin se meikäläiselle on mahdollista. Ainakaan kirjan rakkaustarinan romanttinen ja intohimoinen puoli ei hirveesti hetkauttanut, joten epäilen siltä osin olevani jo melkoisen kuiva haapa.  Oikeastaan tunnepuolta nostatti vain saksalaisten aseveljien natsilaiset kuvottavat asenteet, käyttäytyminen ja teot. Niitäkin riitti.

Rakkaustarinan dramatiikka tiivistyy juuri siihen kohtaan jossa tuo suomalaisten ja saksalaisten aseveljeys muuttuu vihollisuudeksi Suomen sopiessa erillisrauhasta Neuvostoliiton kanssa loppukesällä 1944. Juuri ennen kuin tämä käänne tapahtuu rakastavaiset elävät kiihkeitä päiviä eristyksissä sotatapahtumista Kuolleen Miehen vuonon mökissä.  Rakkaustarina alkaa siitä, kun Villisilmäksi tai Vikasilmäksi kutsuttu kätilö rakastuu päätä pahkaa komeaan saksalaisupseeriin, Johann Angelhurstiin, jonka äiti on Lapista lähtöisin ja jonka takia myös Johannes puhuu suomea lapisksi murtaen.  Rakastunut kätilö juonii itsensä Johannin jäljessä Titovkaan saksalaisten hoitelemalle vankileirille. Sota on raakaa kaaosta, julmaa eloonjäämistaistelua päivä kerrallaan, jossa mielivaltaisen väkivallan kohteena ovat aina heikoimmat. Tässä tarinassa venäläiset sotavangit sekä paikalliset asukkaat ja muut, joita epäillään sabotaasista, vastarinnasta tai jotka eivät ole rodultaan puhtaita, ovat natsiväkivallan uhreja

Kätilö kutsuu rakastettuaan Johannekseksi, joka viittaa Mika Waltarin Johannes Angelokseen. Waltarin mestarillisessa romaanissa Johannes Angelos kohtaa maailmanpalon turkkilaisten piirittämässä Konstantinopolissa, jossa Johannes rakastuu ensi silmäyksellä kauniiseen Anna Notarakseen. Sama maailmanlopun tunnelma on Kätilössäkin, kuin Angeloksessa.

Kätilöä lukiessa tuntuu kuin kirjailija rakentaisi alussa tietoisesti palvotusta saksalaisupseerista objektia, jonka oman ääni kuuluu vasta myöhemmin. Nainen kirjan kertojana vyöryttää kirjan sivuilla naiseutta esiin hyvin ruumiillisella tavalla. Kirjassa on paljon erilaisten eritteiden kuvausta. Tulehtuneet emättimet löyhkäävät mädältä, virtsaaminen kirvelee, abortit hoituvat karulla syrjäseudulla alkeellisin tavoin. Seksuaalista aktia kuvataan realistisesti (”Työnsin sormeni sisään siihen minulle tuntemattomaan...”), jolla tavalla siitä ei olisi puhuttu eikä kirjoitettu noina aikoina. Kätilö on kaukana Waltarin naispalvonnasta, mutta jospa naiskirjailija pyrkiikin naisen suulla ilmaisemaan miesten esineellistävän objektivoinnin käänteisesti

Kirjan kieli on kai nykyproosaa ja virheetöntä vaikka ei kaikin kohdin vakuuttavaa. Lapissa paljon oleskelevana olen tottunut pohjoisen murteeseen ja tykkään siitä. Niinpä nauti kirjan monipuolisesta murredialogista ja murteen sävyttämästä tekstistä muutenkin. Vaikka Villisilmä on suurimman osan aikaa kertojana, riittää muitakin kertojanääniä raportoimaan tapahtumista eri aikoina ja paikkoina. Tutut tapahtumapaikat ja murre vetävätkin lopulta minut mukaan kirjan sisälle ja tunnen liikkuvani kertojien mukana.

Pitäisi kai lukea Sirpa Kähkösen samantapainen romaani, jotta saisi vertailukohtaa tähän naisnäkökulmasta ja murretta hyödyntäen kerrottuun sota-ajan tarinaan. Kiinnostavaa Kätilössä oli kirjan "sisäisen todellisuuden" ja kertojanäänten kielenkäytön tietty ristiriitaisuus. Kirjan tapahtumat ovat realistisempia kuin henkilöiden kielelliset revittelyt. Tulee mielikuva, että henkilöitä on väkisin kielellisesti rakennettu, siis liian etäältä ajallisesti, sosiaalisesti ja maantieteellisesti. Kirjailija on objektiivisesti kirjoittamisen ammattilainen, koulutettu, nuori moderni nainen. Kärjistäen: ”juppihippipunkkari” kirjoittaa Lapin sodan lotasta (kätilöstä), jonka isä on ollut punikki. Toisaalta ”kätilö” ja” juppihippipunkkari” voisivat olla hyvin samanlaisia naisia, vain aika, historia erottaa heidät.

Silmiin osuu joitakin detaljeja, joista huomaa, etteivät kirjailijan käyttämät sanat tai kuvaukset istu aidosti kertojan syrjäiseen kotikylään. Syrjäseudulla kasvanut, punikkiäpäräksi haukuttu Villisilmä käyttää sanoja ja käsitteitä, joiden osaaminen ei aina tunnu uskottavalta hänen taustaansa vasten.  Eihän Lapissa kasva kirsikoita ja jotkut ilmaisut paljastavat, etteivät kirjoittajan kouluja käymättömän Villisilmän suuhun panemat sanat nouse tarinan sosiaalisesta ja kielellisestä ympäristöstä. Kielen ja "sisäisen todellisuuden" ristiriita ei kuitenkaan häiritse minua liikaa koska kokonaisuus toimii. Nautin aina rikkaasta ja monipuolisesta suomen kielestä; varsinkin murteista silloin, kun niitä pääsee aitona nauttimaan ”luonnossa” tai romaanissa
.

Jos Kätilöä tarkastelisi sotaromaanien perinnettä vasten Salla Brunouta lainaten, ei Katja Ketun romaania voi paatuneinkaan kirjallisuussovinisti väittää "naiskirjallisuudeksi". Uskon, että kirjassa kuvatut "naisten työt", kuten synnyttämiset ja kätilöinnit, sairaanhoitajan työt ja lottien työt, ovat niin väkevästi ja universaalisti kuvatut, että kenenkään ei tarvitse ruveta puolustelemaan tai selittelemään Kätilön näkökulmia naisnäkökulmiksi (Salla Brunoun blogi).

Isänmaallisuuden rippeetkin ovat Kätilön sotakuvauksista kadonneet. Suomalaisuuden käsite tuntuu kaukaiselta, kun pohjoisessa liikutaan sujuvasti rajojen yli Neuvostoliiton lisäksi Norjaan. Mutta näinhän ”rajattomassa Lapissa” on aina ollutkin? – arvelen minä. ”Vankileiri on melkoinen kansojen sulatusuuni. Vastaavia vankileirikuvauksia en muutenkaan muista suomalaisromaaneista lukeneeni. Kansalaissodan vankileiriä kuvasi Linna Pohjantähdessä. Neuvostovankileirejä ovat kuvanneet ainakin Harri Sirola Kahdessa kaupungissa ja Jari Tervo Myyrässä.” (Salla Brunou).

Viisas lukuharrastaja Salla Brunou kirjoitta blogissaan, että ”Suomalaisille sotiminen ja vankileirit kidutuksineen, raiskauksineen ja tappamisineen ovat menneisyyttä, mutta Kätilössä kuvattuja karmeuksia tapahtuu myös vuonna 2012 eri puolilla maailmaa. Moraali hajoaa, kun kovissa oloissa pitää valita huonon ja vielä huonomman päätöksen väliltä. Koska Kettu kuvaa samaan aikaan raakuuksia ja kaikkinielevää rakkautta, yhdistyvät nämä merkillisellä tavalla. Parisuhdeoppaana ei tätäkään kirjaa kannata lukea, hullun rakkauden kuvauksena kyllä.” (Salla Brunou). Tähän ei minulla ole lisättävää. Mukavuussyistä välttelisin itse molempia: sotaa ja rakkautta.

Tuntemukseni Kätilöstä ovat jokseenkin samoja kuin Salla Brunoulla: ”En osaa tältä istumalta edes sanoa, pidinkö tästä kirjasta, tämä vaatii sulattelua, jälkifiilistelyä ja joskus myöhemmin myös uusintalukemista. Sen sijaan suosittelut voin Kätilölle antaa saman tien. Kirja on omaperäinen, kieleltään rikas ja siinä on painava aihe. Moni kirjan lukenut on pitänyt Kätilöä jotenkin poikkeuksellisena kirjana kotimaisessa kirjallisuudessa, mutta siitä olen eri mieltä. Minusta Kätilö liittyy monella lailla osaksi kotimaisen kirjallisuuden perinteitä. Kirja on samaan aikaan perinnetietoinen ja tuore.”

Minäkin, rakkaustarinaa hetken aikaa sulateltuani hyväksyn sen. Rakkaudessahan ei ole mitään järkeä. Rakkautta sanotaan sokeaksi jne. Maalaisjärjellä ajatellen epäilen johtaako tuollaiset järjettömät rakastumiset koskaan pitkiin tai pysyviin parisuhteisiin tai avioliittoihin? Ja onko se tarkoituskaan? Minusta tuntuu, että keskivertoisen heteroseksuaaliavioliiton rakkauden lähtöpaukku ei yllä lähellekään Kätilöä mitattiinpa sitä millä richterin tai magnitudin asteikolla tahansa. Luoja varjelkoon, etten enää joutuisi tuollaisen järistyksen kouriin! Pitsi ehkä joskus Koukkuniemen vanhainkodissa suljetuissa oloissa.

Kettu voitti kirjallaan Runeberg-palkinnon ja Blogistanian Finlandia – äänestyksen.