Syys tammukat

Viime päivinä syksyn hommat ovat olleet hakusessa edeten laiskanlaisesti. Mieli on palaillut metsäpurojen satumaiseen maailmaan. Vieläkö tammukkaan, kysyin eilen? Pakko oli lähteä vaikka aamu oli syksyisen viileä ja sadettakin enteilevä.

Kävelen Tunturilapin alapuolen outamailla, tervametsissä. Muinaisia tervahaudan paikkoja on karttaankin merkitty. Kohteena puro, jossa en ole ennen käynyt. Laskeudun tievalta hakkuuaukealle, jossa vuolen muutaman lastun tervasta reppuun. Purolla voi olla märkää. Muutama pisara tipahtaa pilvestäkin. Pitääkö pukea tänään sadevaatteet? Onkohan purossa tammukoita?

Tuolla se kulkee. Puro on helppo havaita sitä reunustavien puiden mukaan. Tuokiossa olen sen luona silmäilemässä, kumpaan suuntaan lähtisin. Kävelen ensin ylävirtaan. Vesi on melkoisen matalalla. Alkusyksy on ollut kuiva. Varsinaisia monttuja tai kunnon putamia ei täältä löydy. Pienet tammukat iskevät kyllä äkäisesti onkeen, mutta ne eivät minulle kelpaa.

Rupean onkimaan alavirran suuntaan. Tammukan koko suurenee alaspäin. Purolla on hiljaista ja lämmintä korpimetsän suojassa. Sopivan kelon kohdalla teen tulet. Kuivaa, tervasta puuta löytyy tästäkin. Otan kuitenkin repusta valmiiksi vuollut lastut, joilla sytytän tulen. Koukkaan purosta veden nokipannuun ja katkaisen tulikepin rannasta. Kahvin tekeytyessä paistelen hiillostuvassa nuotiossa ruotsalaista falukorvia. Pyyntöön jättämäni onkivavan nokka tärähtelee.

Myötävirtaan onkiessani kalalaukun paino alkaa lisääntyä. Joskus jaloista lähtevä metsälintu säikäyttää. Tulee ensimmäinen kunnon monttukin, jossa viivyn pidempään. Jokunen sadepisara vain parantaa kalan syöntiä, mutta ei kastele onkimiestä. Ihanteellinen tilanne. Tulee kuuma.

Pitkään hiljaa onkiessani en huomaa, että vieressäni on muitakin. Syrjäsilmällä tunnen sen läsnäolon. Kääntyessäni näen ison valkoisen hirvasporon takanani. Katselemme tovin toisiamme. Sitten hirvas kääntyy ja jolkottaa pois. Ongin vielä pitkään. Välillä tyhjennän kalalaukun sisällön kassiin ja reppuun. Lopetan vasta sitten, kun ilta hämärtyy ja saavun vanhan kämpän kohdalle. Riekko pelmahtaa polun vierestä räkättäen lentoon.

Noustessani yhdeksän aikaan tievalle tavoitan luoteeseen laskevan auringon punertaman taivaanrannan. Autoon päästyäni tungen suklaata suuhun.

Luulin menneen ohi

29.8.2012

Luulin tämän menneen jo ohi tältä kesältä. Antin lähdettyä olen ollut jotenkin levoton ja passiivinen. Mökillä on kaikenlaisia hommia, joihin olen aikonut tarttua kesän mentyä. Mutta nyt yksin jäätyäni en pääse oikein alkuun.  Eilen aloitin rantasaunan sillan perustusten korjaamisen.  Seisoskelin kuitenkin tuon tuostakin tumput suorana pähkäilemässä, että jos sittenkin vielä lähtisin Yläperälle. Siinä sitä aikaa kuluikin miettiessäni minne menisin. Harjus- vaiko taimenvesille? Entä hillat? Löytyisikö niitäkin jonkun tunturijärven rantapounuilta tai palsoilta?

Enkö ole kuitenkin jo tarpeeksi kalastanut tänä kesänä? Meneekö tämä överiksi? Eikö tämä ole itsekästä? Perhekin saa pelätä jos lähden taas yksin vaeltamaan? Mutta minkä voin. Päässäni soi ”Ken suoniinsa on saanut Lapin kuumeen polttavan, sen mieli tänne lakkaamatta palaa.”

Olinhan kesällä pari kertaa melko rankallakin reissulla. Miksi vielä elokuun lopulla, kun yötkin voivat olla tosi kylmiä. Tulee mieleen, että kohtuuttomuudesta rangaistaan. Minulle voi tapahtua jotakin ikävää. Herään ahdistavaan oloon. Uni oli sellainen kuin olisin ollut valveilla. Huh! Nyt oikeasti herään. Selkä ja jalat tuntuvat jäykiltä ja niitä kolottaa. En helkatissa viitsi nyt lähteä jutaamaan rinkan kanssa jonnekin tunturille.