Viime päivinä syksyn
hommat ovat olleet hakusessa edeten laiskanlaisesti. Mieli on palaillut
metsäpurojen satumaiseen maailmaan. Vieläkö tammukkaan, kysyin eilen? Pakko oli
lähteä vaikka aamu oli syksyisen viileä ja sadettakin enteilevä.
Kävelen Tunturilapin
alapuolen outamailla, tervametsissä. Muinaisia tervahaudan paikkoja on
karttaankin merkitty. Kohteena puro, jossa en ole ennen käynyt. Laskeudun
tievalta hakkuuaukealle, jossa vuolen muutaman lastun tervasta reppuun. Purolla
voi olla märkää. Muutama pisara tipahtaa pilvestäkin. Pitääkö pukea tänään
sadevaatteet? Onkohan purossa tammukoita?
Tuolla se kulkee. Puro on
helppo havaita sitä reunustavien puiden mukaan. Tuokiossa olen sen luona
silmäilemässä, kumpaan suuntaan lähtisin. Kävelen ensin ylävirtaan. Vesi on
melkoisen matalalla. Alkusyksy on ollut kuiva. Varsinaisia monttuja tai kunnon
putamia ei täältä löydy. Pienet tammukat iskevät kyllä äkäisesti onkeen, mutta
ne eivät minulle kelpaa.

Pitkään hiljaa onkiessani
en huomaa, että vieressäni on muitakin. Syrjäsilmällä tunnen sen läsnäolon.
Kääntyessäni näen ison valkoisen hirvasporon takanani. Katselemme tovin
toisiamme. Sitten hirvas kääntyy ja jolkottaa pois. Ongin vielä pitkään.
Välillä tyhjennän kalalaukun sisällön kassiin ja reppuun. Lopetan vasta sitten,
kun ilta hämärtyy ja saavun vanhan kämpän kohdalle. Riekko pelmahtaa polun
vierestä räkättäen lentoon.