Syystammukat

Ajelen aamuvarhaisella kilometrin toisensa jälkeen metsätiellä. Kirkkaan keltaiset koivut läikehtivät sumun läpi. Siellä täällä liekehtii haapa punaista purppuraa. Sora rahisee auton alla, mutta lopulta sekin ääni häviää, kun tie päättyy. Ajan sitten varoen kovapohjaista heinittynyttä talvitien pohjaa, joka päättyy poroaitaan. Heitän repun selkään, kalalaukun olalle ja marssin ongenvapa kädessä poroaidalle. Etsin sopivan kohdan, josta ryömin aidan ali. Otan kompassilla suunnan paikkaan, jonka olen karttaan merkinnyt.

Käyn joka kesä tutustumassa puroihin tai järviin, joissa en ole aikaisemmin käynyt. Nyt on kuitenkin jo syyskuu. Pian alkaa taimenen rauhoitus. Etenen poroaidalta lievästi alaspäin viettävää korpimaata kunnes edessäni avautuu avoin vuoma. Se on yllättävän vetinen vaikka loppukesä on ollut sateeton. Metsät ja suotkin ovat niin kuivia, ettei vesi ole saappaissa lotissut. Mutta tällä vuomalla se lotisee. Täytyy tarkoin valita kulkureitti, jotta nokialaisen saapasvarret riittävät.

Vuoman reunalla usvan takana häämöttää saajo niin kuin karttaankin on merkitty. Sinne kävellessäni olen jo sopivassa kulkuhiessä. Näppään kuvan saajon reunassa retkottavasta kelopuusta. Saajo on pieni mäennyppylä, jonka toisella puolella vuoma muuttuu pian korpimetsäksi. Puro löytyy sieltä. Nousen puronvartta ylös kunnes se muuttuu matalaksi kiviseksi nivaksi. Lähden kulkemaan siitä onkien alaspäin. Korppi raakkuu lähellä. Muuten on tyyntä ja hiljaista. Silloin tällöin keltainen lehti leijaillee puroon.

Tunnin kuluttua ongin ensimmäisen tammukan. Heitän sen takaisin kasvamaan. Olen keksinyt konstin millä pikkutammukka ei pysty nielemään koukkua syvälle eikä muutenkaan kovin helposti jää koukkuun. Kalastelen melkoisen matkan alavirtaan ennen kuin tulee tarpeeksi syvä sorapohjainen suvanto, jossa myös vesi virtaa taimenelle sopivasti. Ponnistelen tiehän pajuryteikön läpi etsien paikan, josta voin onkia. Taimen nappaa syötin heti pinnalta ennen kuin kohokaan kerkeää tipahtaa veteen. Meno on vauhdikasta.

Taimen painaa vastaan niin lujaa, että jäykkäkin vapa notkahtaa ylös nostaessani. Notkahtava vapa heittää kalan selkäni taakse tiheään pusikkoon. Siimaa seuraten löydän kalan, mutta kestää aikansa selvittää onki ja siivota saalis. Ongin suvannosta kuusi äskeisen kokoista taimenta. Seitsemäs irtoaa nostossa. Jätän sen ja mahdollisesti muut suvannossa asuvat rauhaan. Tässäpä melkein jo ovat syömäkalat, tuumin, mutta jatkan vielä alavirtaan.

Läheisen tievan kielinen ulottuu purolle. Sen päässä aivan puron lähellä on kaltio. Tässäpä on mukava paikka tulistella ja levätä. Nokipannuun saa kaltiosta taatusti raikasta ja puhdasta vettä. Tulet tehtyäni loikoilen kuivassa sammalikossa. Sää on yllättävän lämmin. Sääsketkin ovat heränneet. Mutta luonto on syksyinen. Tulee jotenkin haikea olo vaikka siihen ei ole mitään erityistä syytä. Laitan yhden taimenen pajutikkuun tulen viereen kypsymään. Tervaspuu räiskähtelee silloin tällöin. Korppi kraakkuu. Pilvet alkavat rakoilla. Matalat koivut puron takana loimuavat entistä keltaisempina auringon säteiden niihin osuessa.

Syötyäni hörpin kahvia, joka on hautunut pannussa. Tänään ei tee mieli nukahtaa tulille. Istun vain enkä edes ajattele, kun voin olla hiljaa ja katsella kirkkaana soljuvaa puroa. Jostakin pyrähtää pikkuinen lintu lähelleni. En tiedä mikä tuo harmahtava kaveri on lintujaan. Hän katselee minua ja päästää pieniä sirahtavia ääniä. Jossakin ihmiset punovat juoniaan ja lakimiehet ja naiset neuvottelevat. Ja tavallisenkin ihmisen arkinen huolenalaisuus ja pelko jumittavat ja vääristävät näkymiä.
Olen onnellinen onkimies kuten 1600-luvulla elänyt Izaak Walton.

Onkiminen on onnellista olemista veden äärellä, hiljaista hartautta luontoa tarkkaillen. Opin onkimaan jo lapsena Kalajoen rannoilla, jotka olivat tuolloin luonnonvaraisempia kuin nykyisin. Ongen salaisuus on sen yksinkertaisuus. Ei tarvita kuin koukku, siimaa, tavallinen korkki kohoksi ja lyijypaino eikä aina sitäkään. Ongen vavan soi valita tilanteen mukaan. Sen voi löytää vaikka tienvarsipusikosta, niin helppoa se on.

Lapin puroilla onkimine on oma lajinsa. Monet purot, kuten tämäkin, ovat vaikeakulkuisia. Kuivan loppukesän ansiosta kaulamättäiköt upottavine rutakoineen ovat enimmäkseen kuivuneet, mutta puron ylle ulottuvat ryteiköt, karheat korpikuuset, tiheät heiniköt ja muu viidakkomainen rönsyily vaikeuttavat liikkumista ja onkimista. Jatkan onkimista tänään jokseenkin sinne saakka kuin olin ennakkoon ajatellut.
Lopetan onkimisen kuultuani ukkosen jyrähtävän lännen puolella. Palaan autolle rauhallisesti vaikka näen tummanpuhuvan pilvirintaman lähestyvän. Kerkeän istahtaa ratin taakse juuri, kun ensimmäiset pisarat tipahtelevat tuulilasiin. Mökille palatessa ukkosrintama tulee vastaan. Ei haittaa. Syömäkalat on ongittu. Vaimo ja sauna odottavat.

Jukka Vinnurva: Seku vain H-pilkillä

Jukka Vinnurva: Seku vain H-pilkillä

Seku vain H-pilkillä

Aamu näyttää jotensakin helmenharmaalta, jos nyt kevättalvesta niin voi sanoa. Kohta viskottaa räntääkin, mikä on tuttua kevään lähestyessä. Eipä taida tulla hääppöinen keli päivän pilkkitapahtumaan Väylällä. Hieman kaduttaakin tuo tulomatkalla Pellon Vihreältä pysäkiltä ostettu kymmenen euron pilkkikortti. Ostin sen tutulta pikkurouvalta ikään kuin vastapalveluna saatuani häneltä vinkkejä ensi kesän lohensoutuihin.

Eihän kenenkään kunniallisen kalamiehen, jollaisena myös itseäni pidän, tulisi osallistua tuollaisiin perhetapahtumiin ja arpajaisiin. Vaimokin heittää aamupuuroltaan, että ”aionko minä nyt lähteä sitä taulutelevisiota hakemaan?” ”Aion,” vastaan lakonisesti, kun en muutakaan osaa sanoa.

H-PILKKI on vuotuinen pilkkitapahtuma, jonka järjestää neljän kyläseuran vuonna 1996 perustama H-seura. Kaksi kyläseuraa, Kardis Inters För ja Jarhois Inters För ovat Ruotsin puolelta, ja toiset kaksi Suomen puolelta eli Jokivartisten kyläseura ja Väylänvarren Mks. Nimen H-seura sai Kallioniemen Jäätiestä, joka yhdistää Ruotsin ja Suomen Jouttensuvannossa. H-kirjain passaa muutenkin Torniojokilaaksossa, jossa ”met puhumma hoon päälle.”

Se minun häätyy vielä hunteerata, ette miksi mie lähen tuohon tapahtummaan, vain lähenkö ollenkhan? Kylä se vain on minulleki sosiaalinen taphatuma eikä mikhän kalareisu, päättelen itekseni. Soon tämä murrekin semmosta, ette sitä halvaa milelhän kuulla. Ja onhan sitä muutenkin syytä lähteä mökistä liikkeelle. Jos tällainen ukko jääpi mökkiinsä käpertymhän, ei siitä kehity muuta ko muita ihmisiä ja maailmaan katkerasti arvosteleva äijäpaha, joita on jo tarpeeksi. Siispä otan tämän luonteenkasvatuksen kannalta.

Mutta tämähän on kilpailu? Miten minä siihen kunniallisena kalamiehenä suhtaudun? Eihän kalastus voi eikä saa olla vähissä määrinkään kilpailua! Minussa asuu kuitenkin syvällä se junttikalastaja, joka pyrkii lahtaamaan kaikki mahdolliset kalat ja kärsii sisimmässään, jos kaveri tai kaverit saavat enemmän saalista. Ikääntyessäni tämä junttien tie on alkanut tuntua häpeälliseltä ja olenkin pyrkinyt hienostuneempaan ja esteettisempään kalastustapaan eli perhokalastukseen.

Aikaisemmin kahlatessani syvällä junttien tiellä pidin perhokalastusta jotenkin herrasteluna ja snobien puuhana. Joitakin vuosia perhokalastusta opeteltuani koen sen kauneimmaksi tavaksi pyydystää kalaa, joskaan se ei ole tehokkain tapa. Muuan amerikkalainen perhoguru on sanonut, että aivan kuten baletti, perhostelu on kaunein, mutta ei suoraviivaisin tapa siirtyä paikasta toiseen. Ja perhostelu suhteutuu muuhun kalastukseen kuin baletti kävelyyn.

Minua masentaa perhohommassa sen insinöörimäinen tarkkuus ja puuhastelu. Olen nähnyt taidoissaan pitkälle kehittyneiden kantavan mukanaan mitä hienoimpien vapojensa ja perholajitelmiensa lisäksi lämpömittareita veden ja ilman mittaamiseen sekä huomannut heidän tutkivan tarkkaan kalojen suolia valitakseen oikean perhon tuhansien joukosta valikoimastaan. Silloin minusta tuntuu, ettei minusta tule koskaan tuollaista insinööriä.  

Toiset taasen ovat intohimoisia välineiden kerääjiä eivätkä näytä niinkään välittävän siitä saavatko saalista ja minkälaista. Heille näyttää tuottavan eniten tyydytystä ne mielikuvat kalastuksesta, joita erilaiset välineet ja vempaimet heissä synnyttävät. Kylläpä nämä erilaiset pilkit, rautulätkät, morrit ja jigit, joita nyt reppuuni laitan, synnyttävät minussakin mielikuvia mahdollisesti tänään pilkkireiästä nousevista kaloista.

Pilkkikorttia ostaessani pikkurouva kertoi, että H-pilkissä pääpalkinnon 2000 euroa voittaa yli 2,5 kiloa painavalla harrilla ja toisen palkinnon kahden kilon tai yli menevällä harrilla. Jokainen tietää että, sellaisten saaminen olisi enemmän kuin ihme. Harvoin tuon kokoisia harjuksia saa edes parhaimmista harrijärvistä tuntureilla. Siispä kaksi ensimmäistä palkintoa menevät arvontaan samaan tapaan kuin Kilpisjärven ”Vain kaksi kalaa” pilkkikilpailun kaikki palkinnot käytännössä menevät.

Sitten pikkurouva melkein kuiskaten kertoi, että matikka, isolla matikalla muut palkinnot viedään. Niinpä mietin lähtöä tehdessäni ja vielä ajomatkallakin, että minkälaisen matikanhoukuttimen siimaani laitan. Huomaan päätiellä pilvien häipyneen ja auringon paistavan kirkkaan keväisesti. Tuntuu mukavalta ajella tuttua lohitietä nyt kevättalven maisemissaan. Ajattelen, että otanpa tämän reissun rennosti eli paikalliseen tapaan ”seku vain.”

Toisaalta ei käy kieltäminen, etteikö pieni rahapalkintokin miellyttäisi vaatimattomalla eläkkeellä kitkuttelevaa entistä pikkuvirkamiestä. Jo pelkästään autoremontit vievät saldon miinukselle, joten väkisinhän tuollaiset rahapalkinnot nostavat alitajuisia paineita. Ja eivätköhän monet muutkin kaltaiseni ”arjen sankarit” kokoonnu tuonne jäälle samoin salaisin toivein. Kyllä kai se arkinen saldo on monilla työssä käyvillä perheellisilläkin varsin tiukalla. Joten kohtuuden nimissä, ei tätä kansaa voi ahneeksi haukkua.

Kansaa on kertynytkin tapahtumapaikalle jo melkoisesti kun laskeudun Opelilla (vm. 2001) Kallioniemen törmältä Jouttensuvannon jäätielle. Löydän helposti paikan autolle jäätien molempiin reunoihin poikittain parkkeerattujen joukkoon. Koska kisan alkuun on aikaa, tepastelen ulkona kameran kanssa tapahtumapaikkaan ja ihmisiin tutustuen. Lujaan on jäätie jäädytetty koskapa sen päälle on uskallettu ajaa yksi tukkirekkakin ja metsätraktori. Niitä kai tarvitaan paikalla olevien klapikoneiden, moottorisahojen ja raivaussahojen ym. koneiden esittelyyn.

Tapahtumapaikan keskiössä on telttoja ja mökkejä, joista eräässä myydään kilpailukortteja. Siirrettävät käymäläpötisköt ovat sivummalla. Kävelen Ruotsinpuoleiselle rannalle näppäämään kuvia. Muuan tapahtuman järjestäjiin kuuluva mies kysäisee, että fotograferar jag av en tidningen?  ”Nej, det gör jag inte, bara för mig själv,”vastaan. Pian keskustelu vaihtuu suomeksi koska se sujuu puoleltani paremmin.

Säästä ja pilkkimisestä on helpointa aloittaa puhe tuntemattomien kesken. Tosin paikalle saapuu pääasiassa Väylänvarren asukkaita molemmilta puolilta, joten he näyttävät tuntevan toisensa hyvin. Tänne ei ole samanlaista ryntäystä kuin Kilpisjärven toukokuiseen kisaan. En erota ihmisten joukosta sellaisia pilkkikisojen ammattilaisilta näyttäviä hyeenoja, jotka kiertävät kilpailusta toiseen palkintoja keräämässä.

Vaikka sää on kirkas, puhaltaa Väylää pitkin hyinen pohjoistuuli.

Käyn autolla noutamassa välineeni ja lämmittelemässä. Soitan pojalleni Villelle Joensuuhun, joka kertoo millainen trilleri Suomi-Espanja jalkapallon MM-karsintaottelu on ollut ja kuinka Suomi venyi tasapeliin maailmanmestaria vastaan. Mukavan puhelun jälkeen saapastelen repun ja kairan kanssa lähtöpaikalle. Kuuluttaja puhuu ämyriin tasapuolisesti ruotsia ja suomea. Hän kertaa vielä pilkkikilpailun säännöt ja luettelee H-pilkin sponsorit.

Lähtöpaukun pamahdettua suuntaan kulkuni kohden kilpailualueen takareunalta Ruotsin puolen rannan tutumasta etukäteen mieleen painaamaani paikkaa. Edessäni olevat riuskan oloiset miehet hölkkäävät samaan suuntaan ja edessäni kävellyt keski-ikäinen nainenkin alkaa hölkätä heidän jälkeensä. Tuohan tarttuu minuunkin. Eihän nuo saa minun paikkaani ottaa. Niinpä hölkkään heidän peräänsä unohtaen kokonaan ”seku vain” asenteen.

Lumi on lanattu kilpailualueella tiiviiksi moottorikelkoilla. Juostessa joissakin kohdin pinta pettää jalan alla. Hengästyyhän tässä väkisinkin, mutta en hellitä. Edessäni laukkova vaimo roikottaa pilkkijakkaraansa toisessa ja kairaa toisessa kädessä. Hän pistää kävelyksi ennen takarajaa. Ohitan hänet ja pari muuta. Pari kolme kaveria kerkeää havittelemaani kohteeseen minua ennen. Siirryn heistä reunimmaisesta viitisen metriä rannan suuntaan ja kairaan reiän. Sääntöjen mukaan etäisyys pilkkijöiden välillä pitää olla vähintään viisi metriä.

Poimin repusta sen rautulätkän, jonka päähän olen etukäteen laittanut mustan hännästään lerpattavan jigin. Terästän sitä vielä laittamalla jigikoukkuun elävän madon. A’vot, jo pitäisi matikan erehtyä, arvelen. Mutta onpas tässä matala kohta. Lätkä ottaa jäänreunaan heti sitä pohjasta kohotettuani. Kyllähän matikat ottavat kunhan vettä on jään ja pohjan välissä sen verran, että liikkumaan pääsevät.

Tuomari mittaa kaverin matikan.

Puolen tunnin kuluttua uskoni asiaan tässä kohtaa lopahtaa. Siirryn viereeni alussa ryhmittyneen porukan ohi keskemmälle Väylää. Ohitan myöhemmin paikalle tulleen lihavan nuoren miehen, jonka lähelle kairaan uuden reiän. Pudotan siihen saman rautulätkän jigillä ja madolla. Jotenkin palkintotoiveet luovat otsani ympärille kiristävän pannan. Se ei ole hyvä merkki.

Hetken kuluttua vieressä oleva lihava kaveri vetää jäälle noin kilon painoisen matikan. Tuomari tulee paikalle mittaamaan ja punnitsemaan sen. Kohta kuulen, kun kuuluttaja kertoo matikan mitat ja saajan nimen. Kuuluttajan ääni kuuluu hyvin tänne takareunallekin.

Tuntuu kuin minunkin tuhtia viehettä joku kävisi nykäisemässä. Sitten ei tapahdu pitkiin aikoihin mitään. Aurinko lämmittäisi, ellei pohjoinen viima olisi niin purevaa. Yritän rentoutua ja olla välittämättä ja yrittämättä. Taimenkalastuksessa olen huomannut, että vaikka olisin kuinka hyvällä paikalla ei kalaa vain tule vaikka piiskaisin vavalla siimaa käteni kipeäksi. Luovuttamisen, antautumisen taito on henkinen asenne, jossa kalamies tai nainen ei koskaan voi tulla täysin oppineeksi. Joskus yritän ajatella, että niitä (taimenia) on täällä jossakin ja ehkä saankin jonkun niistä jos juurikaan en näytä välittävän. Siis ”seku vain.”

Makkarareki.

Päätän kokeilla kevyempiä pelejä, kun jigiin ja matoon ei kajota. Laitan pienen pystypilkin, jonka alapäässä on kolmihaarakoukku ja ylempänä sivuperukkeessa perhokoukun tapainen. Höystettyäni koukut toukilla ja laskettuani vieheen reikään saankin heti harrin. Se on silmämääräisesti katsoen alamittainen, joten en huutele tuomaria paikalle, vaan työnnän harrin takaisin sinne mistä se tulikin. Tapahtuma antaa uutta virtaa hyiseen yrittämiseen.

Kisan puolivälissä Lasse vetää kelkalla rekeä, josta voi ostaa grillattua makkaraa, lettuja, kahvia ja virvokkeita. Reen viereen muodostuu heti jono. Lasse latoo makkaroita paperille ja vaimo rahastaa. Menen jonon hännille. Ostan yhden makkaran ja letun. Ne ovat lämpöisiä, joten niitä on mukava repulla istuen mutustella hyisessä viimassa.

Tutustun viereeni tulleeseen perheeseen ja sen kavereihin. Noin kymmenvuotias Vilma saa kohta melkein samanlaisen harrin kuin minäkin äsken. Se pitäisi laskea sääntöjen mukaan alamittaisena pois. Kisoissa on huomioitu ”pyydä ja päästä” eettinen periaate koska kaikki lajikohtaisesti alamittaisina saadut kalat on päästettävä takaisin. Tässä tapauksessa Vilman isä tekee mielestäni kuitenkin oikein, kun laittaa pikku harrin pussiin luvaten paistaa sen kotona osoittaen siten arvostavansa tyttärensä onnistumista.

Tässä ryhmässä kunnon pilkkijöiden joukossa.

Joku ”huonompi isä” olisi voinut tiuskaista, että mitä sinä tuommoisia sinttejä ongit, laita se takaisin. Vilma jaksaa olla isoveljensä kanssa koko kolmituntisen rupeaman jäällä. Välillä hän käy juoksentelemassa lämpimikseen parin ikäisensä tyttären kanssa. Poika jaksaa kairata yhä uusia reikiä, mutta kala näkyy kiertävän hänenkin vieheensä. Minusta tuntuu mukavalta, kun isä näyttää suhtautuvan aikuisesti lastensa pilkkimiseen. Jäällä saattaa toki olla sellaisiakin kauempaa saapuneita maastopukuisia kisan tosissaan ottavia typeryksiä, jotka ovat itse keskipisteenä ja tuovat perheensä puolipakolla jäälle. Siellä he sitten kitisevät.

Tästäpä muistuu mieleeni erään kalakaverin kertoma juttu ”tosi kalamiehestä.” Tällainen maastopukuinen möhömahainen äijä oli satoja kilometrejä ajettuaan, ja koko matkan kyydissään olleita nuorukaisia kalastukseen opettaessaan, vihdoin saapunut tunturijärven rannalle. Matka oli nuorille pojille ensimmäinen Lapin matka, mikä vain lisäsi ”möhömahan” mielestä hänen itseoikeutettua asiantuntijuuttaan. Poikien viritellessä välineitään äijä jatkoi neuvojensa jakamista. Niissä korostuivat ne lukuisat hirmuiset kalat, joita hän oli tullut pyytäneeksi eri puolilta Lappia. Sitten porukka levittäytyi pitkin rantaa kalastamaan.

Maastopukuinen äijä piiskasi itsevarmasti virvelillään, jonka siiman päässä roikkui hänen luottopelinsä, kirjava lippa, josta etelän rutakoiden hauen lima oli tuskin kerinnyt kuivua. Nuorin pojista oli siirtynyt kaikessa hiljaisuudessa tunturijängältä järveen liruttavan pienen puron luo, jossa hän oli valinnut perhosiimaansa pienen mustan perhon. Kohta kuultiin hänen suunnaltaan melkoista molsketta. Taimen, huusivat pojat. ”Kalle sai taimenen!” Sitten kuultiin maastopukuisen mörähtävän ”vai sai se runkkari kalan!”

Pilkkitapahtuman osanottajat ovat levittäytyneet kilpailualueen reunoille niin, että ihmisistä muodostuu laaja ympyrä Jouttensuvantoon. Keskemmällä väylää on vain joitakin käväisijöitä. Minä pilkin tässä kulmassa olevassa ryhmässä kaikkein uloimpana eli lähimpänä keskiuomaa. Tässä on tietysti vettä enemmän, mutta kalat saattavat liikkua rantoja myöten. Kuuluttaja ilmoittaa kulloinkin ylös saaduista hyväksyttävistä kaloista. Paras harrin mitta on tähän mennessä 52 cm. On tuollainen jo hyvän kokoinen.

Minä toivon, että keskempää Väylää tavoittaisin sattumalta jonkun liikkeelle lähteneen isomuksen. Näin ei kuitenkaan tapahdu. Kerran joku hiukan näpäsee, mutta muuta ei tapahdu. Sitten Vilma kävelee jäällä vetäen pilkkiä reiästä perässään. Pilkissä on kiinni jonkun hyvin pieni tunnistamattoman kala. Tuomarin mielestä se voi olla kivennuoliainen tai kivisimppu. Vilman isoveli Santeri, joka ei ole saanut mitään, tokaiseen leikillään, että Vilmaa ei oteta ensi vuonna mukaan.

Lassen ”makkarareki” pyörähtää kolmannen kerran paikalla. Otan pahvimukillisen kahvia lämmikkeeksi. Taivaalle kertyy enemmän pilviä ja viima yltyy. Viimeisen puolituntisen aikana alan toivoa kisan päättymistä. En kehtaa lähteä kesken, kun muutkin, lapset mukaan lukien pysyvät jäällä aina siihen saakka, kun loppupaukku jysähtää.

Kisan aikana kuulutettiin millaisia hyväksyttyjä kaloja oli saatu. Matikoitten painoa en kuullut muita kuin tuon alussa vierelläni olleen lihavan kaverin matikan osalta. Kisan loputtua kaveri menee matikan kanssa punnitukseen. Myöhemmin kuulen hänen sanovan jollekin kaverille, että hänen matikkansa on toistaiseksi suurin, ellei joku vielä tuo punnittavaksi isompaa.

En aio jäädä odottelemaan palkintojenjakoa. Käyn vessassa. Juon vielä lämpimikseni kahvit letun kanssa. Lettua syödessä äskeisen perheen poika tulee juttelemaan tuttavallisesti. Kyselen millainen tuuri hänellä on ollut. Huono on ollut, kun yhtään kalaa ei tullut. Santeri näyttää minulle pientä hopean väristä uistinta, jonka sanoo löytäneensä jäältä.

Uusia mönkijöitä.

”Onhan sinulla ollut tuuria,” sanon. ”Tuollahan sinä vetelet kesällä isoja harreja ja taimenia,” jatkan ja poika hymyilee.

Minun tuurini on enää mahdollisten voittojen arpomisten varassa. En jää odottelemaan arpomisia ja palkintojenjakoa, vaan lähden. Raili pitää viedä iltajunalle. Autolle mennessä katselen esiteltävänä olleita Still-merkkisiä moottori- ja raivaussahoja. Ihmettelen myös jäälle tuotuja oudon näköisiä maastokulkuneuvoja.

Paluumatkalla arvelen, ettei ”seku vain” täysin onnistunut. Eikä se onnistu sulhaseltakaan, joka tositarkoituksella morsianta kosiessaan lisää siihen lopuksi, että ”seku vain.”

Latu ja tähti

Ryhdistäydyn pitkäksi venyneen aamun lopuksi noutamalla sukset liiteristä ja pukeutumalla hiihtoa varten. Pakkasta on -15 astetta, joten pukeudun vahvasti. Ensiksi poljen yhdyslatua Eskon ja Inkerin mökille asti, josta lähtee kelkan jälki Raimon ja Sinikan mökin ohi Pasmajoen suuntaan.  Seuraan kelkan jälkeä, joka ei kuitenkaan kulje suoraan Anjan mökkiä kohden kuten hiihtolatu tavallisesti. Hiihtolatua ei ole vielä tehty.

Joudun tarpomaan paikoin umpihankea kunnes Pasmajoen suusta on kelkan jälki kyläyhdistyksen ladulle asti. Latu on tehty järven yli jatkuen rannasta Karjalaisensaajossa olevalle kodalle. Sinne en vielä hiihdä, vaan palaan takaisin polkeakseni yhdyslatuni valmiiksi. Sen teenkin, kun palaan takaisin meidän rantaan.

Pari tuntia pakkasessa teki hyvää. Ripustan hikiset vaatteet kuivumaan ja kiehautan veden mustaherukkamehua varten. Juotuani kuuman menun laitan ruokaa ja syön. Sitten ripustelen linnuille talipalloja ja laitan jyviä lintulatoon. Lintuja ei vielä ole näkynyt.

Kantaessani puita liiteristä muistelen, että en ole tainnut aikaisemmin olla mökillä tähän aikaan. Joulun ja uudenvuoden aikaan ollaan oltu Railin kanssa, mutta en muista olleeni tammikuun puolen välin ja helmikuun välillä. Olimme vuoden 2010 vaihteessa täällä 12.1. saakka. Lasten hiihtolomien aikaan liikuin helmikuun lopulla lasten kanssa Lapissa, kun mökkiä ei vielä ollut ja silloinkin, kun se oli, mutta ei ollut vielä talviasuttava.

Lämmitän illalla takan ja saunan. Tiskatessa ja saunoessa tulee lauantaifiilis, kun radiossakin soitetaan vanhoja iskelmiä kuin ennen vanhaan lauantaisin. Pakkanen kiristyy illalla -20 asteeseen ja on tähtitaivas. Tähtiä ulkona katsellessa tulee mieleen Katri-Helenan laulu ”Katson sineen taivaan.” Taivas ei ole tammikuussa sillä tavalla sininen kuin keväällä. Mutta tähdet näkyvät hyvin selvästi.

Mikähän on tuo vasemmalla alaviistossa kaikkein kirkkaimpana tuikkiva tähti? 

Menen sisälle ja avaan läppärin. Näin helppoa se on nykyisin. Ursan sivuilta löydän Orionin tähdistön ja sen alareunalta Siriuksen, koko taivaanpallon kirkkaimman kiintotähden. Se on väriltään valkoinen kuten nytkin, mutta matalalla ollessaan se ilmakerrosten vaikutuksesta tuikkii kaikissa sateenkaaren väreissä.

Kerran syksyllä myöhään illalla puolukasta palatessani ihmettelinkin tuota värikästä tähteä alhaalla arvellen sitä Venukseksi. Mitäpä sitä mies osaa muuta ajatellakaan illalla? Puen lisää vaatetta päälle ja menen vielä ulos seisoskelemaan naama tähtiin päin kenossa. On se niin huikaisevaa! En kuitenkaan päästä mielikuvitustani laukkaamaan kuvitellakseni millaisia maailmoja avaruuden äärettömyydessä mahtaisi olla.

Minulle tämä hetki on välähdys kimakkaa kirkkautta kaamosajan synkässä pimeydessä, kasvoja piiskaavan jäisen sateen ja kiljuvien pakkasten välissä. Tämäkin sytyttää minussa löytöretkeilijän, joka janoaa asumattomien erämaiden tuhoa uhkuvaan armottomuuteen. Tämä kairojen ja tunturien maa on yhtä aikaa pimeä ja uhkaavan musta sekä salaista kirkkautta säihkyvä etsijän taikamaa. Se vaatii etsijältään ponnisteluja, kamppailuja, rohkeutta, sitkeyttä, uskoa ja tervettä järkeä. Päässä tämä käy kovin helposti, mutta kun aamulla herään kivuliaan, kankeaksi ikääntyneen kroppani kanssa, tiedän mahdollisuuteni hyvin rajallisiksi.