Ryhdistäydyn pitkäksi venyneen aamun lopuksi noutamalla
sukset liiteristä ja pukeutumalla hiihtoa varten. Pakkasta on -15 astetta,
joten pukeudun vahvasti. Ensiksi poljen yhdyslatua Eskon ja Inkerin mökille
asti, josta lähtee kelkan jälki Raimon ja Sinikan mökin ohi Pasmajoen suuntaan. Seuraan
kelkan jälkeä, joka ei kuitenkaan kulje suoraan Anjan mökkiä kohden kuten hiihtolatu tavallisesti. Hiihtolatua ei
ole vielä tehty.
Joudun tarpomaan paikoin umpihankea kunnes Pasmajoen suusta
on kelkan jälki kyläyhdistyksen ladulle asti. Latu on tehty järven yli jatkuen
rannasta Karjalaisensaajossa olevalle
kodalle. Sinne en vielä hiihdä, vaan palaan takaisin polkeakseni yhdyslatuni
valmiiksi. Sen teenkin, kun palaan takaisin meidän rantaan.
Pari tuntia pakkasessa teki hyvää. Ripustan hikiset vaatteet
kuivumaan ja kiehautan veden mustaherukkamehua varten. Juotuani kuuman menun
laitan ruokaa ja syön. Sitten ripustelen linnuille talipalloja ja laitan jyviä
lintulatoon. Lintuja ei vielä ole näkynyt.
Kantaessani puita liiteristä muistelen, että en ole tainnut
aikaisemmin olla mökillä tähän aikaan. Joulun ja uudenvuoden aikaan ollaan oltu
Railin kanssa, mutta en muista
olleeni tammikuun puolen välin ja helmikuun välillä. Olimme vuoden 2010 vaihteessa
täällä 12.1. saakka. Lasten hiihtolomien aikaan liikuin helmikuun lopulla
lasten kanssa Lapissa, kun mökkiä ei
vielä ollut ja silloinkin, kun se oli, mutta ei ollut vielä talviasuttava.
Lämmitän illalla takan ja saunan. Tiskatessa ja saunoessa
tulee lauantaifiilis, kun radiossakin soitetaan vanhoja iskelmiä kuin ennen
vanhaan lauantaisin. Pakkanen kiristyy illalla -20 asteeseen ja on tähtitaivas.
Tähtiä ulkona katsellessa tulee mieleen Katri-Helenan laulu ”Katson sineen taivaan.” Taivas
ei ole tammikuussa sillä tavalla sininen kuin keväällä. Mutta tähdet näkyvät
hyvin selvästi.
Mikähän on tuo vasemmalla alaviistossa kaikkein kirkkaimpana
tuikkiva tähti?
Menen sisälle ja avaan läppärin. Näin helppoa se on nykyisin.
Ursan sivuilta löydän Orionin tähdistön ja sen alareunalta Siriuksen, koko taivaanpallon kirkkaimman kiintotähden. Se on väriltään
valkoinen kuten nytkin, mutta matalalla ollessaan se ilmakerrosten
vaikutuksesta tuikkii kaikissa sateenkaaren väreissä.
Kerran syksyllä myöhään illalla puolukasta palatessani
ihmettelinkin tuota värikästä tähteä alhaalla arvellen sitä Venukseksi. Mitäpä sitä mies osaa muuta
ajatellakaan illalla? Puen lisää vaatetta päälle ja menen vielä ulos seisoskelemaan
naama tähtiin päin kenossa. On se niin huikaisevaa! En kuitenkaan päästä mielikuvitustani
laukkaamaan kuvitellakseni millaisia maailmoja avaruuden äärettömyydessä
mahtaisi olla.
Minulle tämä hetki on välähdys kimakkaa kirkkautta kaamosajan
synkässä pimeydessä, kasvoja piiskaavan jäisen sateen ja kiljuvien pakkasten
välissä. Tämäkin sytyttää minussa löytöretkeilijän, joka janoaa asumattomien
erämaiden tuhoa uhkuvaan armottomuuteen. Tämä kairojen ja tunturien maa on yhtä
aikaa pimeä ja uhkaavan musta sekä salaista kirkkautta säihkyvä etsijän
taikamaa. Se vaatii etsijältään ponnisteluja, kamppailuja, rohkeutta, sitkeyttä,
uskoa ja tervettä järkeä. Päässä tämä käy kovin helposti, mutta kun aamulla herään
kivuliaan, kankeaksi ikääntyneen kroppani kanssa, tiedän mahdollisuuteni hyvin
rajallisiksi.
