Ajelen
aamuvarhaisella kilometrin toisensa jälkeen metsätiellä. Kirkkaan
keltaiset koivut läikehtivät sumun läpi. Siellä täällä liekehtii haapa
punaista purppuraa. Sora rahisee auton alla, mutta lopulta sekin ääni
häviää, kun tie päättyy. Ajan sitten
varoen kovapohjaista heinittynyttä talvitien pohjaa, joka päättyy
poroaitaan. Heitän repun selkään, kalalaukun olalle ja marssin ongenvapa
kädessä poroaidalle. Etsin sopivan kohdan, josta ryömin aidan ali. Otan
kompassilla suunnan paikkaan, jonka olen karttaan merkinnyt.
Käyn joka kesä tutustumassa puroihin tai järviin, joissa en ole aikaisemmin käynyt. Nyt on kuitenkin jo syyskuu. Pian alkaa taimenen rauhoitus. Etenen poroaidalta lievästi alaspäin viettävää korpimaata kunnes edessäni avautuu avoin vuoma. Se on yllättävän vetinen vaikka loppukesä on ollut sateeton. Metsät ja suotkin ovat niin kuivia, ettei vesi ole saappaissa lotissut. Mutta tällä vuomalla se lotisee. Täytyy tarkoin valita kulkureitti, jotta nokialaisen saapasvarret riittävät.
Vuoman reunalla usvan takana häämöttää saajo niin kuin karttaankin on merkitty. Sinne kävellessäni olen jo sopivassa kulkuhiessä. Näppään kuvan saajon reunassa retkottavasta kelopuusta. Saajo on pieni mäennyppylä, jonka toisella puolella vuoma muuttuu pian korpimetsäksi. Puro löytyy sieltä. Nousen puronvartta ylös kunnes se muuttuu matalaksi kiviseksi nivaksi. Lähden kulkemaan siitä onkien alaspäin. Korppi raakkuu lähellä. Muuten on tyyntä ja hiljaista. Silloin tällöin keltainen lehti leijaillee puroon.
Tunnin kuluttua ongin ensimmäisen tammukan. Heitän sen takaisin kasvamaan. Olen keksinyt konstin millä pikkutammukka ei pysty nielemään koukkua syvälle eikä muutenkaan kovin helposti jää koukkuun. Kalastelen melkoisen matkan alavirtaan ennen kuin tulee tarpeeksi syvä sorapohjainen suvanto, jossa myös vesi virtaa taimenelle sopivasti. Ponnistelen tiehän pajuryteikön läpi etsien paikan, josta voin onkia. Taimen nappaa syötin heti pinnalta ennen kuin kohokaan kerkeää tipahtaa veteen. Meno on vauhdikasta.
Taimen painaa vastaan niin lujaa, että jäykkäkin vapa notkahtaa ylös nostaessani. Notkahtava vapa heittää kalan selkäni taakse tiheään pusikkoon. Siimaa seuraten löydän kalan, mutta kestää aikansa selvittää onki ja siivota saalis. Ongin suvannosta kuusi äskeisen kokoista taimenta. Seitsemäs irtoaa nostossa. Jätän sen ja mahdollisesti muut suvannossa asuvat rauhaan. Tässäpä melkein jo ovat syömäkalat, tuumin, mutta jatkan vielä alavirtaan.
Läheisen tievan kielinen ulottuu purolle. Sen päässä aivan puron lähellä on kaltio. Tässäpä on mukava paikka tulistella ja levätä. Nokipannuun saa kaltiosta taatusti raikasta ja puhdasta vettä. Tulet tehtyäni loikoilen kuivassa sammalikossa. Sää on yllättävän lämmin. Sääsketkin ovat heränneet. Mutta luonto on syksyinen. Tulee jotenkin haikea olo vaikka siihen ei ole mitään erityistä syytä. Laitan yhden taimenen pajutikkuun tulen viereen kypsymään. Tervaspuu räiskähtelee silloin tällöin. Korppi kraakkuu. Pilvet alkavat rakoilla. Matalat koivut puron takana loimuavat entistä keltaisempina auringon säteiden niihin osuessa.
Syötyäni hörpin kahvia, joka on hautunut pannussa. Tänään ei tee mieli nukahtaa tulille. Istun vain enkä edes ajattele, kun voin olla hiljaa ja katsella kirkkaana soljuvaa puroa. Jostakin pyrähtää pikkuinen lintu lähelleni. En tiedä mikä tuo harmahtava kaveri on lintujaan. Hän katselee minua ja päästää pieniä sirahtavia ääniä. Jossakin ihmiset punovat juoniaan ja lakimiehet ja naiset neuvottelevat. Ja tavallisenkin ihmisen arkinen huolenalaisuus ja pelko jumittavat ja vääristävät näkymiä.
Olen onnellinen onkimies kuten 1600-luvulla elänyt Izaak Walton.
Onkiminen on onnellista olemista veden äärellä, hiljaista hartautta luontoa tarkkaillen. Opin onkimaan jo lapsena Kalajoen rannoilla, jotka olivat tuolloin luonnonvaraisempia kuin nykyisin. Ongen salaisuus on sen yksinkertaisuus. Ei tarvita kuin koukku, siimaa, tavallinen korkki kohoksi ja lyijypaino eikä aina sitäkään. Ongen vavan soi valita tilanteen mukaan. Sen voi löytää vaikka tienvarsipusikosta, niin helppoa se on.
Lapin puroilla onkimine on oma lajinsa. Monet purot, kuten tämäkin, ovat vaikeakulkuisia. Kuivan loppukesän ansiosta kaulamättäiköt upottavine rutakoineen ovat enimmäkseen kuivuneet, mutta puron ylle ulottuvat ryteiköt, karheat korpikuuset, tiheät heiniköt ja muu viidakkomainen rönsyily vaikeuttavat liikkumista ja onkimista. Jatkan onkimista tänään jokseenkin sinne saakka kuin olin ennakkoon ajatellut.
Lopetan onkimisen kuultuani ukkosen jyrähtävän lännen puolella. Palaan autolle rauhallisesti vaikka näen tummanpuhuvan pilvirintaman lähestyvän. Kerkeän istahtaa ratin taakse juuri, kun ensimmäiset pisarat tipahtelevat tuulilasiin. Mökille palatessa ukkosrintama tulee vastaan. Ei haittaa. Syömäkalat on ongittu. Vaimo ja sauna odottavat.
Käyn joka kesä tutustumassa puroihin tai järviin, joissa en ole aikaisemmin käynyt. Nyt on kuitenkin jo syyskuu. Pian alkaa taimenen rauhoitus. Etenen poroaidalta lievästi alaspäin viettävää korpimaata kunnes edessäni avautuu avoin vuoma. Se on yllättävän vetinen vaikka loppukesä on ollut sateeton. Metsät ja suotkin ovat niin kuivia, ettei vesi ole saappaissa lotissut. Mutta tällä vuomalla se lotisee. Täytyy tarkoin valita kulkureitti, jotta nokialaisen saapasvarret riittävät.
Vuoman reunalla usvan takana häämöttää saajo niin kuin karttaankin on merkitty. Sinne kävellessäni olen jo sopivassa kulkuhiessä. Näppään kuvan saajon reunassa retkottavasta kelopuusta. Saajo on pieni mäennyppylä, jonka toisella puolella vuoma muuttuu pian korpimetsäksi. Puro löytyy sieltä. Nousen puronvartta ylös kunnes se muuttuu matalaksi kiviseksi nivaksi. Lähden kulkemaan siitä onkien alaspäin. Korppi raakkuu lähellä. Muuten on tyyntä ja hiljaista. Silloin tällöin keltainen lehti leijaillee puroon.
Tunnin kuluttua ongin ensimmäisen tammukan. Heitän sen takaisin kasvamaan. Olen keksinyt konstin millä pikkutammukka ei pysty nielemään koukkua syvälle eikä muutenkaan kovin helposti jää koukkuun. Kalastelen melkoisen matkan alavirtaan ennen kuin tulee tarpeeksi syvä sorapohjainen suvanto, jossa myös vesi virtaa taimenelle sopivasti. Ponnistelen tiehän pajuryteikön läpi etsien paikan, josta voin onkia. Taimen nappaa syötin heti pinnalta ennen kuin kohokaan kerkeää tipahtaa veteen. Meno on vauhdikasta.
Taimen painaa vastaan niin lujaa, että jäykkäkin vapa notkahtaa ylös nostaessani. Notkahtava vapa heittää kalan selkäni taakse tiheään pusikkoon. Siimaa seuraten löydän kalan, mutta kestää aikansa selvittää onki ja siivota saalis. Ongin suvannosta kuusi äskeisen kokoista taimenta. Seitsemäs irtoaa nostossa. Jätän sen ja mahdollisesti muut suvannossa asuvat rauhaan. Tässäpä melkein jo ovat syömäkalat, tuumin, mutta jatkan vielä alavirtaan.
Läheisen tievan kielinen ulottuu purolle. Sen päässä aivan puron lähellä on kaltio. Tässäpä on mukava paikka tulistella ja levätä. Nokipannuun saa kaltiosta taatusti raikasta ja puhdasta vettä. Tulet tehtyäni loikoilen kuivassa sammalikossa. Sää on yllättävän lämmin. Sääsketkin ovat heränneet. Mutta luonto on syksyinen. Tulee jotenkin haikea olo vaikka siihen ei ole mitään erityistä syytä. Laitan yhden taimenen pajutikkuun tulen viereen kypsymään. Tervaspuu räiskähtelee silloin tällöin. Korppi kraakkuu. Pilvet alkavat rakoilla. Matalat koivut puron takana loimuavat entistä keltaisempina auringon säteiden niihin osuessa.
Syötyäni hörpin kahvia, joka on hautunut pannussa. Tänään ei tee mieli nukahtaa tulille. Istun vain enkä edes ajattele, kun voin olla hiljaa ja katsella kirkkaana soljuvaa puroa. Jostakin pyrähtää pikkuinen lintu lähelleni. En tiedä mikä tuo harmahtava kaveri on lintujaan. Hän katselee minua ja päästää pieniä sirahtavia ääniä. Jossakin ihmiset punovat juoniaan ja lakimiehet ja naiset neuvottelevat. Ja tavallisenkin ihmisen arkinen huolenalaisuus ja pelko jumittavat ja vääristävät näkymiä.
Olen onnellinen onkimies kuten 1600-luvulla elänyt Izaak Walton.
Onkiminen on onnellista olemista veden äärellä, hiljaista hartautta luontoa tarkkaillen. Opin onkimaan jo lapsena Kalajoen rannoilla, jotka olivat tuolloin luonnonvaraisempia kuin nykyisin. Ongen salaisuus on sen yksinkertaisuus. Ei tarvita kuin koukku, siimaa, tavallinen korkki kohoksi ja lyijypaino eikä aina sitäkään. Ongen vavan soi valita tilanteen mukaan. Sen voi löytää vaikka tienvarsipusikosta, niin helppoa se on.
Lapin puroilla onkimine on oma lajinsa. Monet purot, kuten tämäkin, ovat vaikeakulkuisia. Kuivan loppukesän ansiosta kaulamättäiköt upottavine rutakoineen ovat enimmäkseen kuivuneet, mutta puron ylle ulottuvat ryteiköt, karheat korpikuuset, tiheät heiniköt ja muu viidakkomainen rönsyily vaikeuttavat liikkumista ja onkimista. Jatkan onkimista tänään jokseenkin sinne saakka kuin olin ennakkoon ajatellut.
Lopetan onkimisen kuultuani ukkosen jyrähtävän lännen puolella. Palaan autolle rauhallisesti vaikka näen tummanpuhuvan pilvirintaman lähestyvän. Kerkeän istahtaa ratin taakse juuri, kun ensimmäiset pisarat tipahtelevat tuulilasiin. Mökille palatessa ukkosrintama tulee vastaan. Ei haittaa. Syömäkalat on ongittu. Vaimo ja sauna odottavat.
