Bahrain, Libya....

by Jukka Vinnurva (Muistiinpanot) 20. helmikuuta 2011 kello 19:52

Päivä on aamusta alkaen pilvisen harmaa. Sataa ohutta pakkaslunta. Sää on lauhtunut –12 asteeseen. Jään sänkyyni makailemaan pitkäksi aikaa. Luen Jaakko Hämeen-Anttilan Islamin käsikirjan loppuun. Kirjoittaja toteaa lopussa mm. tosiasian, joka minunkin mielestäni on itsestäänselvyys. ”Demokratiavajetta ei korjata pakkokeinoin, ei vaikka ulkopuolisilla voimilla olisi vilpittömästi hyvä tarkoituksia.” Tämä on nähty moneen kertaan, viimeksi Irakissa ja Afganistanissa.

Poliittisesti Lähi-idän rauhanomainen kehitys edellyttäisi Hämeen-Anttilan mukaan ruohonjuuritason korjauksia. ”Levottomuudet, tyytymättömyys ja terrorismikin kasvavat hyvin konkreettisista ongelmista, eivät kuvitteellisista mentaliteettieroista.” Lähi-idän kuten jokseenkin kaikkien islam-maiden talouksien tulisi integroitua maailmantalouteen niitä itseään eikä vain jälkikolonialistisia imperialisteja hyödyntäen. Eikä halvan öljyn saannin takaamisen länsimaille voi olla enää jatkossa globalisaatioprosessin perusta. Se lyövielä  takaisin Yhdysvalloillekin.

Toisaalta näiden muslimimaiden sisäinen tyytymättömyys on kasvanut, kuten viime aikoina on nähty, koska vauraus on jakautunut epätasaisesti eikä kansalaisten vaikutusmahdollisuudetkaan ole lisääntyneet. Vaurauden kasvun ohella tulisi vaikutusmahdollisuuksien ja sivistystasonkin nousta, mutta näin ei näytä käyvän edes rikkaimmissa öljymaissa. Vuosisatoja vallassa olleen Hamad Ibn Isa Al-Khalifan kuningasperheen johtama pieni Bahrain on joutumassa mukaan arabikadun myllerrykseen juuri demokratiavajeen vuoksi.

Kuningas Al-Khalifa lahjoitti viime viikolla jokaiselle perheelle tuhat dinaaria eli n. 2 200 euroa. Lahjoituksella pyrittiin pehmentämään tulossa olevia mielenosoituksia. Protestoijat lähtivät silti kaduille eikä kuolonuhreilta vältytty. Al-Khalifalla oli lahjoituksiinsa rahaa. Hyvässä hinnassa liikkuva öljy tuo Bahrainille jatkuvasti tuloja. Tosin öljyvarat ovat ehtymässä, mikä edellyttäisi ehdottomasti talouden monipuolistamista (AL 20.2.). Bahrainia ei voine verrata Egyptin tapahtumiin, mutta kummassakaan ei liene kyse ainakaan fundamentalismin noususta, vaan käytännön eriarvoisuudesta.

Libyassa on osoitettu viisi päivää mieltä maata yli 40 vuotta johtanutta Muammar Gaddafia vastaan. Ihmisoikeusjärjestö Human Right Watchin ja paikallisten silminnäkijöiden mukaan mellakoissa on kuollut yli 80 ihmistä. Muammar Gaddafi on kaikkein brutaaleimpia ja turmeltuneimpia islamin maiden yksinvaltiaita. Häneltä voi odottaa mitä tahansa, jos tilanne kärjistyy. Lauantaina kärjistyneet levottomuudet olivat Reutersin mukaan pahimmat Gaddafin nelikymmenvuotisen vallan aikana eikä todellista uhrien määrää tiedetä.

Libyan muslimijohtajat ovat vaatineet maan turvallisuusjoukkoja lopettamaan siviilien tappamisen. Brittilehti Independent arvioi, että kuolonuhrien määrä itäisessä Bengasin kaupungissa saattaa yltää jopa 200:aan.
”Älkää tappako veljiänne tai sisarianne. Lopettakaa verilöyly nyt,” sanotaan noin 50 muslimioppineen vetoomuksessa, joka on toimitettu uutistoimisto Reutersille. Uutiskanava Al-Jazeera kertoo, että osa mielenosoittajien kiinni ottamista turvallisuusjoukkojen jäsenistä näyttäisi olevan ulkomaisia palkkasotureja.

Voisiko muslimimaailma näiden kansannousujen myötä mukautua ns. moderniin maailmaan? Hämeen-Anttilan mukaan islamin soveltaminen modernin maailman muuttuneisiin olosuhteisiin ei ole sen mahdottomampi asia kuin kristinuskonkaan. Tärkeää hänen mukaansa on edetä tässä prosessissa islamin omien ehtojen ja edellytysten myötä. Sen pahimpia esteitä on niin väkivaltainen jyrkkä fundamentalismi kuin Yhdysvaltain G.Bushin hallinnon koko islamilaisen maailman demonisointi (pahan akseli yms.) ja leimaaminen terroristeiksi islamin opeista irtaantuneiden fanaatikkojen iskujen takia.

Demokratiavaje, vanhat heimo ja uskonnolliset jaot yms. vaikuttavat arabimaissa maakotaisesti omalla tavallaan kute vaikkapa Syyriassa ja Jemenissä, joissa myös kansa on nousemassa nykyhallitsijoita vastaan.

Egypti maailmassani tänään

by Jukka Vinnurva (Muistiinpanot)  6. helmikuuta 2011 kello 11:30

Yhdysvallat on vaatinut, että muutokset on toteutettava Egyptissä hallitusti. Vallan siirtämistä varapresidentti Omar Suleimanille on pidetty yhtenä vaihtoehtona kriisin hillitsemiseksi. Egyptin pääministerin Ahmed Shafiqin mukaan on epätodennäköistä, että presidentti Hosni Mubarak luovuttaisi valtaa varapresidentti Suleimanille.

Shafiqin mukaan enemmistö egyptiläisistä haluaa kunniallista kohtelua ja kunnioitusta presidentille, joka on ollut vallassa pitkään. 30 vuotta vallassa ollut 82-vuotias Mubarak on luvannut, ettei hän asetu ehdolle syyskuun presidentinvaaleissa, mutta mielenosoittajat haluavat hänen väistyvän heti.

Egyptin valtiollisen television mukaan Egyptin presidentin Hosni Mubarakin valtapuolueen johto on eronnut. Egyptin televisio kertoi tänään, että puolueen korkein päätöksentekoelin on eronnut. Kuuden eronneen jäsenen joukossa on Mubarakin poika Gamal. Egyptiläisiä raivostuttivat maassa ennen kansannousua liikkuneet huhut siitä, että Mubarak pyrkisi siirtämään vallan pojalleen.

Myös puolueen pääsihteeri vaihtuu. Kansallisdemokraattisen NDP-puolueen uudeksi pääsihteeriksi on nimitetty Hossam Badrawi, joka on parlamentin ylähuoneen jäsen. Badrawia on pidetty puolueen liberaalin siiven edustajana. Nyt Egyptin hallinnosta ovat eronneet kaikki paitsi Mubarak itse.
Kirjoitin edempänä 01.-03.02.) siitä kuinka ja miksi länsimaat ovat tukeneet Mubarakia. Tänään myös meidän ulkoministerimme Alexander Stubb sanoi TV1:n Ykkösaamussa, että länsimailla on syytä katsoa peiliin Egyptin kärjistyneen tilanteen vuoksi. Stubbin mukaan länsimaat ovat tähän asti tukeneet Egyptin yksinvaltaista presidenttiä omien intressiensä turvaamiseksi.

Britannian pääministerin David Cameronin mukaan ajatus monikulttuurisuudesta on epäonnistunut. Vuosia jatkunut liiallinen suvaitsevaisuus on johtanut eri kulttuurien eristäytymiseen ja pelkoon puuttua vähemmistöissä pesivään rasismiin. Hänen mukaansa Euroopan on aika herätä rajojensa sisällä pesivään terrorismin uhkaan. Aiemmin liittokansleri Merkel sanoi Saksan epäonnistuneen maahanmuuttajien integroinnissa.

Cameronin mukaan jatkossa julkista rahoitusta annetaan Britanniassa vain muslimiryhmille, jotka edistävät integraatiota, demokratiaa ja naistenoikeuksia. Cameronin puhe Münchenin turvallisuuskokouksessa viestittää The Timesin mukaan merkittävästä muutoksesta Britannian hallituksen suhtautumisessa muslimiryhmiin.

”Tarvitsemme vähemmän viime vuosina noudatettua passiivista suvaitsevaisuutta, ja enemmän voimakasta liberalismia. Olemme hyväksyneet eristäytyviä yhteisöjä, jotka toimivat arvojamme vastaan. Sen sijaan, että rohkaisisimme ihmisiä elämään erillään, meidän täytyy luoda yhteinen kansallinen identiteetti.” (Cameron)

Kymmeniätuhansia ihmisiä kerääntyi hallituksenvastaiseen mielenosoitukseen myös Serbiassa. Belgradin kaduille kokoontui paikallisen poliisin arvion mukaan jopa 70.000 ihmistä. Mielenosoituksen tarkoituksena oli näyttää konkreettisesti, kuinka opposition suosio on kasvanut. Serbian nykyinen EU-myönteinen hallitus on istunut vuodesta 2008. Hallituksen luottamusta on nakertanut maan hankala taloudellinen tilanne.

Jugoslavian hajoamissotien jälkeen itsenäistyneistä maista vain Slovenia on päässyt Euroopan Unionin jäseneksi. Tynkä-jugoslaviaksi kutistunut Serbia ja muut osat ovat jääneet kehittyvien verkostojen ulkopuolelle. Kansainvälisen talouslaman vaikutukset näyttävät kurjistaneen juuri näiden kehittyvien verkostojen reunoilla ja ulkopuolella olevia yhteiskuntia kuten Pohjois-Afrikan ja Lähi-idän maita.

Serbian on EU:n ja Venäjän vaikutuspiirissä. Entisenä itäblokin maana sen sisäpolitiikassa vaikuttaa vahvasti vielä Neuvostoliiton aikaiset rakenteet ja ehkä asenteetkin. Venäjä pyrkii rakentamaan kommunismin romahdettua imperiumiaan uudelleen, mutta sillä on vielä liian paljon historian rasitteita, että se kykenisi luomaan EU:n kaltaista kehittyvää verkostoa.

Euroopan ongelmana on tavallaan myös sen yhteiskuntien kehittyneisyys. Siihen Britannian pääministeri David Cameronin edellä mainittu puhe viittaakin. Eli EU on avoin, demokraattinen ja humaani verkosto, joka kansat ovat päättäneet jakaa keskenään rauhanomaisen, yhteisiin arvoihin perustuvan tulevaisuuden. EU:n vakaus ja turvallisuus vetää puoleensa väkeä; ei vain lähialueiden sota- ja elintasopakolaisia, vaan vainottuja lähes kaikkialta maailman kriisialueilta.

EU:n avoimet ja vapaat yhteiskunnat tarjoavat myös suojapaikan islamilaisissa maissa köyhyydestä, kouluttamattomuudesta ja väkivaltaisuudesta sikiävälle terrorismille. Toisaalta terrorismi kuvastaa myös kulttuurien välistä kohtaamista ja jännitteitä. Kohtaamisen on yhä useammille mahdollista maailmanlaajuisen viestintäverkoston kehittyneisyyden ja edullisuuden takia.

Korruptio ja autoritaarinen hallinto on ollut kehityksen este useimmissa jälkeen jääneissä yhteiskunnissa. (On korruptiota Euroopassakin, ainakin Välimeren maissa). Uutiset kertovat juuri tätä kirjoittaessani kuinka Pohjois-Tunisiassa ainakin kaksi ihmistä on kuollut ja 17 haavoittunut poliisin tulittaessa mielenosoittajia. Ihmiset osoittivat mieltään El Kefin kaupungin poliisiaseman edessä vaatien poliisipäällikön erottamista vallan väärinkäytön vuoksi.

Sukelluskurssi Egyptiin

by Jukka Vinnurva (Muistiinpanot)  6. helmikuuta 2011 kello 11:10

 Kaatuvatko arabimaiden itsevaltaiset hallitukset toinen toisensa jälkeen kuin itäblokin maat vuonna 1989 neuvostokommunismin romahdettua? Tämä kysymys näyttää nousevan nyt esille kaikkialla kuten Aamulehdestä kopioimassani kartassakin. Tunisian vallanvaihdon jälkeen arabimaailman epädemokraattisten ja takapajuisten hallintojen kasaamat paineet alkoivat purkautua Egyptissä, joka on nyt kansainvälisen huomion keskipisteessä.

Tunisian tapaan myös Algeriassa nuoret lähtivät useissa kaupungeissa mielenosoituksiin protestoimaan korkeita elintarvikkeiden hintoja, vaikka maassa on ollut poikkeustila vuodesta 1992 ja mielenosoitukset pääkaupungissa ovat kiellettyjä. Protestit eivät kuitenkaan ole laajentuneet Tunisian ja Egyptin mittoihin. Entä Sudan, jonka eteläosassa oli juuri kansanäänestys sen irtaantumisesta itsenäiseksi Etelä-Sudaniksi?

Arabimaailman köyhimmässä maassa Jemenissä on ollut myös mielenosoituksia useita päiviä. Niissä on vaadittu maata liki 32 vuotta hallinneen presidentin Ali Abdullah Salehin eroa. Jemenistä puuttuu vahva keskiluokka, maa on heimovetoinen yhteiskunta. Saleh pysyy pystyssä pitkälti Saudi-Arabian ja Yhdysvaltain tuella, johon ”tukeen” palaan tuonnempana.

Tuhannet jordanialaiset ovat osoittaneet rauhanomaisesti mieltään kohonneita elintarvikkeiden hintoja ja työttömyyttä vastaan. Pääministeri Samir Rifain eroa on vaadittu, mutta Kuningas Abdullah II saa olla rauhassa, sillä jordanialaiset arvostavat kuningashuonettaan. Ihmisoikeusrikkomukset ovat Jordaniassa harvinaisempia kuin monessa muussa arabimaassa.

Libyaa yksinvaltaisesti vuodesta 1969 hallinnut Muammar Gaddafi on kaiketi pelästynyt Tunisian tilanteesta, mutta hänen ”puhdasoppinen diktatuurinsa” ei ole hevin kaadettavissa. Gaddafin pelastus voivat olla huikeat öljytulot, väestön pienuus sekä sosiaalisen median harvinaisuus. Vain 0,35 prosenttia kansalaisista pääsee internetiin. Mielenosoitukset on kielletty, mutta ainakin Al-Baydan kaupungissa tiedetään olleen protesteja.

Mieleeni nousee nyt kysymyksiä kuinka nämä yksinvaltiaiden hallitsemat maat, joilla ei ole kokemusta demokratiasta, onnistuvat rakentamaan poliittiset järjestelmänsä, oikeusvaltionsa ja yhteiskunnalliset rakenteensa siten, että uusi vakaan ja hallitun kehityksen kausi on mahdollista? Tämän kysymyksen takia minun on yritettävä asettaa Egyptin ja arabimaiden tapahtumat laajempaan kansainvälispoliittiseen yhteyteensä eikä vain siihen, vaan myös pidempään historialliseen kontekstiinsa pyrkiäkseni ymmärtämään myös niitä kulttuurisia eroja, jotka määrittävät nykyisiä kansainvälispoliittisia ja taloudellisia suhteita.

Päällimmäisenä on nykyisen ”maailmanpoliisin” Yhdysvaltojen suhde arabimaihin ja erityisesti Egyptiin, jonka nykylinjaa se on pönkittänyt monin tavoin. ”Vaikka se on hyvin tiennyt, että Egyptin hallinnossa ja yhteiskunnassa on ollut kosolti puutteita, se on harjoittanut pienemmän pahan politiikkaa: mieluummin Mubarak kuin joku kiihkoilija” (AL 1.2.11). AL:n tämän aamuinen pääkirjoitus kuvailee Yhdysvaltain roolia näin:

”Yhdysvallat on noudattanut entisen ulkoministerin Cordell Hullin muotoilemaa linjaa. Hän kuvaili aikoinaan Yhdysvaltain tukemaa Dominikaanisen tasavallan diktaattoria Rafael Trujilloa, että "hän saattaa olla paskiainen, mutta hän on meidän paskiaisemme". Tämän vuoksi Yhdysvaltain aika ajoin esittämät toiveet Egyptin demokratisoinnista ovat olleet ponnettomia. Kumpikin osapuoli on tiennyt, että viime kädessä strategiset etulaskelmat ajavat uudistusvaatimusten ohi.” AL

”Egypti on suurin arabimaa, joka on suunnannäyttäjä monessa asiassa. Mubarakin liki 30 vuotta kestäneellä valtakaudella se on ollut lännen sillanpääasema levottomassa Lähi-idässä. Nyt tämä asema on uhattuna Mubarakin vastaisen kapinan vuoksi.” AL

”Nyt Yhdysvallat joutuu maksamaan kyynisen politiikkansa seurauksista. Se on pinteessä, kun se ei voi kesken kaiken irtautua Mubarakista eikä liioin asettua opposition tueksi. Jahkailun lopputulos voi pahimmassa tapauksessa olla, että se menettää kummankin osapuolen luottamuksen. Yhdysvaltain väärä valinta voi horjuttaa myös sen suhteita muihin arabiliittolaisiin, erityisesti Jordaniaan ja Saudi-Arabiaan. Ne seuraavat silmä tarkkana, dumppaako Yhdysvallat vanhan liittolaisensa Egyptissä.” AL

”Jos Yhdysvaltain arabiliittolaiset päättelevät, että nekin voivat joutua päätukijansa hylkäämäksi, niillä tuskin on halua jatkaa entisellä linjalla. Se olisi paha takaisku Yhdysvaltain politiikalle, jolla se pyrkii patoamaan ääri-islamistien nousua sille monesta syystä tärkeällä alueella. Jonkinlainen lohtu Yhdysvalloille on, että se kaukana kuohuvasta Lähi-idästä, joskaan etäisyyden vaikutus ei ole enää yhtä suuri kuin ennen. Israelilla ei ole tätäkään etua. Sille Egyptin suunta voi olla kirjaimellisesti elämän ja kuoleman kysymys.” AL

”Israel ja Egypti kävivät neljä sotaa ennen kuin ne solmivat rauhansopimuksen vuonna 1979. Mubarakin edeltäjä Anwar Sadat sai maksaa hengellään sopuilusta perivihollisen kanssa. Egyptin vahvin oppositioryhmä, Muslimiveljeskunta, on sekä lännen että Israelin vastainen. Jos se pääsisi valtaan Egyptissä, maiden välinen rauhansopimus joutuisi vaakalaudalle. Länsi saa syyttää pinteestä osin itseään. Sen olisi pitänyt ajat sitten luopua kaksinaamaisesta politiikastaan, jossa se puhui demokratian puolesta mutta käytännössä hyysäsi yksinvaltiaita.” AL

AL:n pääkirjoitus viittaa ”kaksinaamaiseen politiikkaan,” mutta mitä on sen takana? Yhdysvaltojen strategiset pyrkimykset tai proksimaattiset (välittömät) syyt, Jared Diamondia termiä käyttäen, ovat tietenkin öljyn sekä muiden omien menestystekijöiden kontrolli (ruoka, energia, raha, teknologia). Kylmänsodan aikaisia iskusanoja käyttääkseni ”amerikkalainen imperialismi.”

Imperialismihan kehittyi Euroopassa, kun länsieurooppalaiset maat, Iso-Britannia kärjessä, loivat meri-imperiumeja jo ennen teollista vallankumousta. Teollinen imperialismi, kehitysmaiden riisto ja kansallisvaltioiden vahvistuminen ruokkivat toisiaan; Länsi-Euroopan ja muun maailman välinen epäsuhta aseteknologiassa ja teollisuudessa kasvoi entistä suuremmaksi 1800-luvun loppuun mennessä.

Iso-Britannian imperiumi vei leijonan osan maapallon hallinasta vaikka se menettikin Yhdysvallat vuonna 1783. Monet maat kuten Kiina, Japani, Venäjä ja jopa Etiopia sekä eurooppalaiset Ranska, Saksa, Belgia, Italia, Espanja ja Portugali, jotka olivat enempi tai vähempi kehittyneet teollisesti, loivat pienempiä imperiumeja tai onnistuivat muutoin itsevahvistuspyrkimyksissään niin, etteivät jääneet imperialismin jyrän alle.

Tämän kilpailun seurauksena monet alistetut siirtomaat irtaantuivat ja itsenäistyivät ja monet vanhan maailman käytännöt muuttuivat: orjuus ja rotuerottelu lakkautettiin lähes kokonaan. Yhdysvallat menestyi itsevahvistuksessa parhaiten. Kapitalismin ja maailmankaupan globalisoitumisen myötä Yhdysvallat nousi vähitellen Euroopasta perityn teknologia, osaamisen ja innovaatioiden avulla johtavaksi suurvallaksi taloudellisesti ja poliittisesti. Tätä kehitystä vahvisti myös Euroopalle ja monille muille USA:n kilpailijoille tuhoisa toinen maailmasota.

Yhdysvaltain nykyisen supervalta-aseman syntymisen edellytyksenä on ollut tietenkin alkuperäiskansojen maaomaisuuden valloitus ja niiden luonnonvarojen ryöstö ja kansanmurhat sekä muualta tuotujen kansojen orjuuttaminen omaksi halvaksi työvoimaksi ja rasistisen yhteiskunnan synnyttäminen näin luodun järjestelmän vakiinnuttamiseksi ja ylläpitämiseksi. Tätä taustaa vasten yhdysvaltojen nykyiset puheet ja vaatimukset ihmisoikeuksista ja demokratiasta Kiinalle ja nyt puheena oleville arabimaille sekä monille muillekin, tuntuvat niin korneilta ja kaksinaismoraalisilta.

Näillä puheilla ei taida olla tänään eurooppalaisille juuri mitään merkitystä. Meneillään olevassa arabiyhteisöjen sisäisessä konfliktissa yhdysvallat kyttää vain sitä, miten pystyisi uudistamaan edellä mainitun strategisen kontrollinsa.

Mutta toinen, oikeastaan mielenkiintoisempi ja paljon pidemmän historiallisen aikavälin kysymys on se miten arabialaisen ja eurooppalaisen kehityksen tiet arkanivat toisistaan? Konkreettisenahan nämä erot ovat tulleet meidän suomalaisten näkyville vasta nyt, kun arabimaissa sekä lähi- ja kaukoidässä käytävien sotien ja selkkausten seurauksena kohtaamme meillekin tulleita pakolaisia ja maahanmuuttajia.

Maailman verkostojen tihentyessä entisestään ja uuden viestintäteknologian kuten television, internetin ja matkapuhelimen liittäessä kaikki ihmiset maapallolla yhteen niin, että joka hetki on mahdollista saada juuri sillä hetkellä tapahtuvaa tiedoksi mistä maailmankolkasta tahansa, on suljetuimmissakin oloissa elävien ihmisten mahdollista saada selville mitä muualla tapahtuu ja tehdä vertailuja. Ei ole ihme, että tavalliset kansalaiset huomaavat diktaattoreittensa huijauksen ja tulevat  kaduille Tunisiassa ja Egyptissä.

Mutta miksi kansalaisyhteiskunnan kehitys on jäänyt jälkeen arabimaissa ja muuallakin Aasiassa Eurooppaan ja Yhdysvaltoihin verrattuna? Lähes koko ihmiskunnan historianhan nämä Euraasian alueet Egypti, arabimaat, Persia (Iran) ja Kiinat ovat kulkeneet kehityksessä Euroopan ja Amerikan edellä. Jared Diamond kuvaa perusteellisesti niitä etuja mitä Euraasian muita mantereita pidemmällä ja ilmastollisesti suhteellisen samanlaisella (Välimerellinen ilmasto) akselilla on ollut muiden mantereiden akseleihin nähden.

Juuri lukemissani kirjoissa, Jared Diamond ja molemmat McNeillit, kuvataan myös niitä dynaamisia tekijöitä, joiden vaikutuksesta Eurooppa alkoi kehittyä muiden Euraasian talouksien ohi yhteiskuntien jäädessä paikalleen tai jopa taantuessa. Karl Marxin historiallisen materialismin ja dialektiikan mukaan tuotanto viime kädessä määrää muut yhteiskunnassa tapahtuvat ilmiöt. Yhteiskunnalliset suhteet jaetaan materiaalisiin ja ideologisiin, joista jälkimmäiset muodostavat edellisten yläpuolella olevan päällysrakenteen. Materiaaliset suhteet ovat yhteiskunnallisten suhteiden perusta.

Näin ollen, kun ns. vanhassa maailmassa tuotantovoimien kehitys jäin jälkeen, jäivät sitä vastaavat päällysrakenteetkin kuten uskonto, ideologia ja poliittiset järjestelmät myös jälkeen. Kun Persian (Iran) kansannousussa vuonna 1979 kaatui imperialistisen USA:n nukkehallitsijaksi luonnehdittu shaahi, valtatyhjiön otti haltuunsa papisto eli islamistit, joilla oli jo iskulauseet ja julisteet valmiina kansan marssiessa kaduille.

Persian tuotantovoimat eivät olleet kehittyneet sille tasolla, että siellä olisi ollut sellaista työväen- ja keskiluokkaa kuin Euroopassa, joka olisi voinut muuttaa päällysrakenteita ja politiikkaa. Vanhoillisten ja fundamentalististen islamistien hallitsemissa arabimaissa kehityksen mahdollisuudet heikkenevät ja ne eristäytyvät maailman verkostoista, kehityksen valtavirroista.

Tällaiset hallitsijat, ajatollat ja imaamit, perustavat valtansa  uskonnollisiin oppeihin: ”näin on kirjoitettu.” He käyttävät tarkoitushakuisesti vanhoja oppeja hyväkseen hallitakseen kansaa ja sen resursseja omaksi edukseen.

Terrorismi on yksi näkyvin seuraus tämän ajastaan jälkeen jääneen poliittis-uskonnollisen rakenteen ja kulttuurin törmäämisestä moderniin maailmaan; ehkä enemmän juuri sen aiheuttamiin paineisiin islamilaisten yhteisöiden sisällä. Tämä on suurin syy siihen, että Yhdysvallat iski Irakiin ja vei Naton kumppaneineen myös Afganistaniin, jossa ääri-islamilaiset Talibanit olivat ottaneet vallan. Yhdysvalloissa pidetään joitakin islamistisia maita terrorismin hautomoina.

Itsemurhaiskut ja erilaiset terroriteot länsimaisiin siviilikohteisiin ovat ääri-islamilaisten aseita teknologisesti ylivoimaista vihollista vastaan. Päällysrakenteen vastakkainasettelut kasvattavat lisää sitä eriarvoisuutta minkä kapitalismi on jo muutenkin aikaansaanut maapallon eri osien, kansojen ja kansalaisten välille.

Egypti on kai sekulaari maa uskontojen suhteen. Ehkäpä juuri siksi Yhdysvallat on sietänyt Mubarakia, kun hän on hillinnyt ääri-islamismia. Mubarak on hallinnut maata siis vuosikymmeniä diktaattorin tavoin Yhdysvaltain tuella, mutta onhan Egyptillä 7000 vuoden kokemus faaraoiden yksinvallasta. Tuskinpa siellä tavallinen kaduntallaaja ymmärtääkään juurikaan mitä on demokratia. (Meillä Suomessa on edellytykset demokratiaan, mutta voimme liian hyvin viitsiäksemme osallistua demokratian perussolujen, puolueyhdistysten toimintaan).

Globaali talouslama vaikuttaa kilpailukyvyltään heikkoon ja elinkeinorakenteeltaan jälkeen jääneen Egyptin talouteen ja ihmisten arkeen. Maailmalla seurataan nyt mihin tämä kansannousu lopulta päätyy. Tänään Egyptiin on julistettu yleislakko. Ylen toimittaja Sanna Negus kertoo, että Kairoon kokoontuneet sadat tuhannet ihmiset osoittavat mieltään toistaiseksi erittäin rauhallisessa ja jopa leppoisassa hengessä. Mielenosoittajien joukossa on Negusin mukaan kaikenlaisia egyptiläisiä: sekä nuoria että vanhoja, niin köyhiä kuin rikkaitakin. Mukana on myös kokonaisia perheitä.

Kauankohan Egyptin tilanne kestää? Pääseeköhän Siika-Teinilä, Vikmanin Timo ja kumppanit tänä keväänä sukellusleirilleen Punaiselle merelle? Egyptin presidentti Hosni Mubarak on niin tyhmä kuin vain vanhat kauan vallassa olleet diktaattorit yleensä ovat olleet, etteivät ne älyä luopua vallastaan, vaan haraavat vastaan niin kauan kuin voivat. Kukaan diktaattori ei ole halunnut eläkkeelle. Siinäpä malli työurien pidentämiseksi!

Iltaan mennessä media tietää kertoa, että mielenosoitukset ovat muuttuneet iloisiksi ja Mubarakin erovaatimuksia heitetään jopa huumorilla höystettynä. Näyttää siltä, että kansa ei lähde kadulta ennen kuin presidentti on eronnut. ”Me emme lähde, hän lähtee,” huudetaan. Oppositiovaikuttaja, entinen kansainvälisen atomienergiajärjetön johtaja, Mohamed ElBaradei osallistui jälleen sunnuntaina mielenosoituksiin Kairossa. Hän sanoi saaneensa koko oppositiolta valtuudet neuvotella armeijan kanssa ja valmistella uutta hallitusta. ”Presidentti Hosni Mubarakin on lähdettävä tänään,” hän sanoi uutiskanava CNN:lle illalla.