Sukelluskurssi Egyptiin

by Jukka Vinnurva (Muistiinpanot)  6. helmikuuta 2011 kello 11:10

 Kaatuvatko arabimaiden itsevaltaiset hallitukset toinen toisensa jälkeen kuin itäblokin maat vuonna 1989 neuvostokommunismin romahdettua? Tämä kysymys näyttää nousevan nyt esille kaikkialla kuten Aamulehdestä kopioimassani kartassakin. Tunisian vallanvaihdon jälkeen arabimaailman epädemokraattisten ja takapajuisten hallintojen kasaamat paineet alkoivat purkautua Egyptissä, joka on nyt kansainvälisen huomion keskipisteessä.

Tunisian tapaan myös Algeriassa nuoret lähtivät useissa kaupungeissa mielenosoituksiin protestoimaan korkeita elintarvikkeiden hintoja, vaikka maassa on ollut poikkeustila vuodesta 1992 ja mielenosoitukset pääkaupungissa ovat kiellettyjä. Protestit eivät kuitenkaan ole laajentuneet Tunisian ja Egyptin mittoihin. Entä Sudan, jonka eteläosassa oli juuri kansanäänestys sen irtaantumisesta itsenäiseksi Etelä-Sudaniksi?

Arabimaailman köyhimmässä maassa Jemenissä on ollut myös mielenosoituksia useita päiviä. Niissä on vaadittu maata liki 32 vuotta hallinneen presidentin Ali Abdullah Salehin eroa. Jemenistä puuttuu vahva keskiluokka, maa on heimovetoinen yhteiskunta. Saleh pysyy pystyssä pitkälti Saudi-Arabian ja Yhdysvaltain tuella, johon ”tukeen” palaan tuonnempana.

Tuhannet jordanialaiset ovat osoittaneet rauhanomaisesti mieltään kohonneita elintarvikkeiden hintoja ja työttömyyttä vastaan. Pääministeri Samir Rifain eroa on vaadittu, mutta Kuningas Abdullah II saa olla rauhassa, sillä jordanialaiset arvostavat kuningashuonettaan. Ihmisoikeusrikkomukset ovat Jordaniassa harvinaisempia kuin monessa muussa arabimaassa.

Libyaa yksinvaltaisesti vuodesta 1969 hallinnut Muammar Gaddafi on kaiketi pelästynyt Tunisian tilanteesta, mutta hänen ”puhdasoppinen diktatuurinsa” ei ole hevin kaadettavissa. Gaddafin pelastus voivat olla huikeat öljytulot, väestön pienuus sekä sosiaalisen median harvinaisuus. Vain 0,35 prosenttia kansalaisista pääsee internetiin. Mielenosoitukset on kielletty, mutta ainakin Al-Baydan kaupungissa tiedetään olleen protesteja.

Mieleeni nousee nyt kysymyksiä kuinka nämä yksinvaltiaiden hallitsemat maat, joilla ei ole kokemusta demokratiasta, onnistuvat rakentamaan poliittiset järjestelmänsä, oikeusvaltionsa ja yhteiskunnalliset rakenteensa siten, että uusi vakaan ja hallitun kehityksen kausi on mahdollista? Tämän kysymyksen takia minun on yritettävä asettaa Egyptin ja arabimaiden tapahtumat laajempaan kansainvälispoliittiseen yhteyteensä eikä vain siihen, vaan myös pidempään historialliseen kontekstiinsa pyrkiäkseni ymmärtämään myös niitä kulttuurisia eroja, jotka määrittävät nykyisiä kansainvälispoliittisia ja taloudellisia suhteita.

Päällimmäisenä on nykyisen ”maailmanpoliisin” Yhdysvaltojen suhde arabimaihin ja erityisesti Egyptiin, jonka nykylinjaa se on pönkittänyt monin tavoin. ”Vaikka se on hyvin tiennyt, että Egyptin hallinnossa ja yhteiskunnassa on ollut kosolti puutteita, se on harjoittanut pienemmän pahan politiikkaa: mieluummin Mubarak kuin joku kiihkoilija” (AL 1.2.11). AL:n tämän aamuinen pääkirjoitus kuvailee Yhdysvaltain roolia näin:

”Yhdysvallat on noudattanut entisen ulkoministerin Cordell Hullin muotoilemaa linjaa. Hän kuvaili aikoinaan Yhdysvaltain tukemaa Dominikaanisen tasavallan diktaattoria Rafael Trujilloa, että "hän saattaa olla paskiainen, mutta hän on meidän paskiaisemme". Tämän vuoksi Yhdysvaltain aika ajoin esittämät toiveet Egyptin demokratisoinnista ovat olleet ponnettomia. Kumpikin osapuoli on tiennyt, että viime kädessä strategiset etulaskelmat ajavat uudistusvaatimusten ohi.” AL

”Egypti on suurin arabimaa, joka on suunnannäyttäjä monessa asiassa. Mubarakin liki 30 vuotta kestäneellä valtakaudella se on ollut lännen sillanpääasema levottomassa Lähi-idässä. Nyt tämä asema on uhattuna Mubarakin vastaisen kapinan vuoksi.” AL

”Nyt Yhdysvallat joutuu maksamaan kyynisen politiikkansa seurauksista. Se on pinteessä, kun se ei voi kesken kaiken irtautua Mubarakista eikä liioin asettua opposition tueksi. Jahkailun lopputulos voi pahimmassa tapauksessa olla, että se menettää kummankin osapuolen luottamuksen. Yhdysvaltain väärä valinta voi horjuttaa myös sen suhteita muihin arabiliittolaisiin, erityisesti Jordaniaan ja Saudi-Arabiaan. Ne seuraavat silmä tarkkana, dumppaako Yhdysvallat vanhan liittolaisensa Egyptissä.” AL

”Jos Yhdysvaltain arabiliittolaiset päättelevät, että nekin voivat joutua päätukijansa hylkäämäksi, niillä tuskin on halua jatkaa entisellä linjalla. Se olisi paha takaisku Yhdysvaltain politiikalle, jolla se pyrkii patoamaan ääri-islamistien nousua sille monesta syystä tärkeällä alueella. Jonkinlainen lohtu Yhdysvalloille on, että se kaukana kuohuvasta Lähi-idästä, joskaan etäisyyden vaikutus ei ole enää yhtä suuri kuin ennen. Israelilla ei ole tätäkään etua. Sille Egyptin suunta voi olla kirjaimellisesti elämän ja kuoleman kysymys.” AL

”Israel ja Egypti kävivät neljä sotaa ennen kuin ne solmivat rauhansopimuksen vuonna 1979. Mubarakin edeltäjä Anwar Sadat sai maksaa hengellään sopuilusta perivihollisen kanssa. Egyptin vahvin oppositioryhmä, Muslimiveljeskunta, on sekä lännen että Israelin vastainen. Jos se pääsisi valtaan Egyptissä, maiden välinen rauhansopimus joutuisi vaakalaudalle. Länsi saa syyttää pinteestä osin itseään. Sen olisi pitänyt ajat sitten luopua kaksinaamaisesta politiikastaan, jossa se puhui demokratian puolesta mutta käytännössä hyysäsi yksinvaltiaita.” AL

AL:n pääkirjoitus viittaa ”kaksinaamaiseen politiikkaan,” mutta mitä on sen takana? Yhdysvaltojen strategiset pyrkimykset tai proksimaattiset (välittömät) syyt, Jared Diamondia termiä käyttäen, ovat tietenkin öljyn sekä muiden omien menestystekijöiden kontrolli (ruoka, energia, raha, teknologia). Kylmänsodan aikaisia iskusanoja käyttääkseni ”amerikkalainen imperialismi.”

Imperialismihan kehittyi Euroopassa, kun länsieurooppalaiset maat, Iso-Britannia kärjessä, loivat meri-imperiumeja jo ennen teollista vallankumousta. Teollinen imperialismi, kehitysmaiden riisto ja kansallisvaltioiden vahvistuminen ruokkivat toisiaan; Länsi-Euroopan ja muun maailman välinen epäsuhta aseteknologiassa ja teollisuudessa kasvoi entistä suuremmaksi 1800-luvun loppuun mennessä.

Iso-Britannian imperiumi vei leijonan osan maapallon hallinasta vaikka se menettikin Yhdysvallat vuonna 1783. Monet maat kuten Kiina, Japani, Venäjä ja jopa Etiopia sekä eurooppalaiset Ranska, Saksa, Belgia, Italia, Espanja ja Portugali, jotka olivat enempi tai vähempi kehittyneet teollisesti, loivat pienempiä imperiumeja tai onnistuivat muutoin itsevahvistuspyrkimyksissään niin, etteivät jääneet imperialismin jyrän alle.

Tämän kilpailun seurauksena monet alistetut siirtomaat irtaantuivat ja itsenäistyivät ja monet vanhan maailman käytännöt muuttuivat: orjuus ja rotuerottelu lakkautettiin lähes kokonaan. Yhdysvallat menestyi itsevahvistuksessa parhaiten. Kapitalismin ja maailmankaupan globalisoitumisen myötä Yhdysvallat nousi vähitellen Euroopasta perityn teknologia, osaamisen ja innovaatioiden avulla johtavaksi suurvallaksi taloudellisesti ja poliittisesti. Tätä kehitystä vahvisti myös Euroopalle ja monille muille USA:n kilpailijoille tuhoisa toinen maailmasota.

Yhdysvaltain nykyisen supervalta-aseman syntymisen edellytyksenä on ollut tietenkin alkuperäiskansojen maaomaisuuden valloitus ja niiden luonnonvarojen ryöstö ja kansanmurhat sekä muualta tuotujen kansojen orjuuttaminen omaksi halvaksi työvoimaksi ja rasistisen yhteiskunnan synnyttäminen näin luodun järjestelmän vakiinnuttamiseksi ja ylläpitämiseksi. Tätä taustaa vasten yhdysvaltojen nykyiset puheet ja vaatimukset ihmisoikeuksista ja demokratiasta Kiinalle ja nyt puheena oleville arabimaille sekä monille muillekin, tuntuvat niin korneilta ja kaksinaismoraalisilta.

Näillä puheilla ei taida olla tänään eurooppalaisille juuri mitään merkitystä. Meneillään olevassa arabiyhteisöjen sisäisessä konfliktissa yhdysvallat kyttää vain sitä, miten pystyisi uudistamaan edellä mainitun strategisen kontrollinsa.

Mutta toinen, oikeastaan mielenkiintoisempi ja paljon pidemmän historiallisen aikavälin kysymys on se miten arabialaisen ja eurooppalaisen kehityksen tiet arkanivat toisistaan? Konkreettisenahan nämä erot ovat tulleet meidän suomalaisten näkyville vasta nyt, kun arabimaissa sekä lähi- ja kaukoidässä käytävien sotien ja selkkausten seurauksena kohtaamme meillekin tulleita pakolaisia ja maahanmuuttajia.

Maailman verkostojen tihentyessä entisestään ja uuden viestintäteknologian kuten television, internetin ja matkapuhelimen liittäessä kaikki ihmiset maapallolla yhteen niin, että joka hetki on mahdollista saada juuri sillä hetkellä tapahtuvaa tiedoksi mistä maailmankolkasta tahansa, on suljetuimmissakin oloissa elävien ihmisten mahdollista saada selville mitä muualla tapahtuu ja tehdä vertailuja. Ei ole ihme, että tavalliset kansalaiset huomaavat diktaattoreittensa huijauksen ja tulevat  kaduille Tunisiassa ja Egyptissä.

Mutta miksi kansalaisyhteiskunnan kehitys on jäänyt jälkeen arabimaissa ja muuallakin Aasiassa Eurooppaan ja Yhdysvaltoihin verrattuna? Lähes koko ihmiskunnan historianhan nämä Euraasian alueet Egypti, arabimaat, Persia (Iran) ja Kiinat ovat kulkeneet kehityksessä Euroopan ja Amerikan edellä. Jared Diamond kuvaa perusteellisesti niitä etuja mitä Euraasian muita mantereita pidemmällä ja ilmastollisesti suhteellisen samanlaisella (Välimerellinen ilmasto) akselilla on ollut muiden mantereiden akseleihin nähden.

Juuri lukemissani kirjoissa, Jared Diamond ja molemmat McNeillit, kuvataan myös niitä dynaamisia tekijöitä, joiden vaikutuksesta Eurooppa alkoi kehittyä muiden Euraasian talouksien ohi yhteiskuntien jäädessä paikalleen tai jopa taantuessa. Karl Marxin historiallisen materialismin ja dialektiikan mukaan tuotanto viime kädessä määrää muut yhteiskunnassa tapahtuvat ilmiöt. Yhteiskunnalliset suhteet jaetaan materiaalisiin ja ideologisiin, joista jälkimmäiset muodostavat edellisten yläpuolella olevan päällysrakenteen. Materiaaliset suhteet ovat yhteiskunnallisten suhteiden perusta.

Näin ollen, kun ns. vanhassa maailmassa tuotantovoimien kehitys jäin jälkeen, jäivät sitä vastaavat päällysrakenteetkin kuten uskonto, ideologia ja poliittiset järjestelmät myös jälkeen. Kun Persian (Iran) kansannousussa vuonna 1979 kaatui imperialistisen USA:n nukkehallitsijaksi luonnehdittu shaahi, valtatyhjiön otti haltuunsa papisto eli islamistit, joilla oli jo iskulauseet ja julisteet valmiina kansan marssiessa kaduille.

Persian tuotantovoimat eivät olleet kehittyneet sille tasolla, että siellä olisi ollut sellaista työväen- ja keskiluokkaa kuin Euroopassa, joka olisi voinut muuttaa päällysrakenteita ja politiikkaa. Vanhoillisten ja fundamentalististen islamistien hallitsemissa arabimaissa kehityksen mahdollisuudet heikkenevät ja ne eristäytyvät maailman verkostoista, kehityksen valtavirroista.

Tällaiset hallitsijat, ajatollat ja imaamit, perustavat valtansa  uskonnollisiin oppeihin: ”näin on kirjoitettu.” He käyttävät tarkoitushakuisesti vanhoja oppeja hyväkseen hallitakseen kansaa ja sen resursseja omaksi edukseen.

Terrorismi on yksi näkyvin seuraus tämän ajastaan jälkeen jääneen poliittis-uskonnollisen rakenteen ja kulttuurin törmäämisestä moderniin maailmaan; ehkä enemmän juuri sen aiheuttamiin paineisiin islamilaisten yhteisöiden sisällä. Tämä on suurin syy siihen, että Yhdysvallat iski Irakiin ja vei Naton kumppaneineen myös Afganistaniin, jossa ääri-islamilaiset Talibanit olivat ottaneet vallan. Yhdysvalloissa pidetään joitakin islamistisia maita terrorismin hautomoina.

Itsemurhaiskut ja erilaiset terroriteot länsimaisiin siviilikohteisiin ovat ääri-islamilaisten aseita teknologisesti ylivoimaista vihollista vastaan. Päällysrakenteen vastakkainasettelut kasvattavat lisää sitä eriarvoisuutta minkä kapitalismi on jo muutenkin aikaansaanut maapallon eri osien, kansojen ja kansalaisten välille.

Egypti on kai sekulaari maa uskontojen suhteen. Ehkäpä juuri siksi Yhdysvallat on sietänyt Mubarakia, kun hän on hillinnyt ääri-islamismia. Mubarak on hallinnut maata siis vuosikymmeniä diktaattorin tavoin Yhdysvaltain tuella, mutta onhan Egyptillä 7000 vuoden kokemus faaraoiden yksinvallasta. Tuskinpa siellä tavallinen kaduntallaaja ymmärtääkään juurikaan mitä on demokratia. (Meillä Suomessa on edellytykset demokratiaan, mutta voimme liian hyvin viitsiäksemme osallistua demokratian perussolujen, puolueyhdistysten toimintaan).

Globaali talouslama vaikuttaa kilpailukyvyltään heikkoon ja elinkeinorakenteeltaan jälkeen jääneen Egyptin talouteen ja ihmisten arkeen. Maailmalla seurataan nyt mihin tämä kansannousu lopulta päätyy. Tänään Egyptiin on julistettu yleislakko. Ylen toimittaja Sanna Negus kertoo, että Kairoon kokoontuneet sadat tuhannet ihmiset osoittavat mieltään toistaiseksi erittäin rauhallisessa ja jopa leppoisassa hengessä. Mielenosoittajien joukossa on Negusin mukaan kaikenlaisia egyptiläisiä: sekä nuoria että vanhoja, niin köyhiä kuin rikkaitakin. Mukana on myös kokonaisia perheitä.

Kauankohan Egyptin tilanne kestää? Pääseeköhän Siika-Teinilä, Vikmanin Timo ja kumppanit tänä keväänä sukellusleirilleen Punaiselle merelle? Egyptin presidentti Hosni Mubarak on niin tyhmä kuin vain vanhat kauan vallassa olleet diktaattorit yleensä ovat olleet, etteivät ne älyä luopua vallastaan, vaan haraavat vastaan niin kauan kuin voivat. Kukaan diktaattori ei ole halunnut eläkkeelle. Siinäpä malli työurien pidentämiseksi!

Iltaan mennessä media tietää kertoa, että mielenosoitukset ovat muuttuneet iloisiksi ja Mubarakin erovaatimuksia heitetään jopa huumorilla höystettynä. Näyttää siltä, että kansa ei lähde kadulta ennen kuin presidentti on eronnut. ”Me emme lähde, hän lähtee,” huudetaan. Oppositiovaikuttaja, entinen kansainvälisen atomienergiajärjetön johtaja, Mohamed ElBaradei osallistui jälleen sunnuntaina mielenosoituksiin Kairossa. Hän sanoi saaneensa koko oppositiolta valtuudet neuvotella armeijan kanssa ja valmistella uutta hallitusta. ”Presidentti Hosni Mubarakin on lähdettävä tänään,” hän sanoi uutiskanava CNN:lle illalla.